Devin Townsed

Aah. Devin Townsend, tuo Kanadan lahja metallimusiikille. 

Deviniä syystäkin pidetään eräänä aikamme lahjakkaimpana ja tuotteliaampana metallimuusikkona. Jotkut tykkää, toiset ei, mutta täysin sivuuttaa hänen tuotantoaan ei voi. Hänen kappaleidensa ympärille on kehittynyt merkillinen keskustelu musiikkiteorian näkökulmasta: Toisten mielestä biisit sisältävät niin nerokkaita elementtejä, että niitä ei ole ollut mahdollista tehdä ilman syvää musiikkiteoreettista ymmärrystä. Devin itse taas on todennut kerta toisensa jälkeen, että ei hän ymmärrä musiikkiteoriasta yhtään mitään - että hänellä on ihmisiä ympärillään, jotka ymmärtävät ja että hän tekee vain musiikkia. 

Vastaus ei ymmärrettävästi tyydytä niitä, joiden mielestä Townsendin musiikki on osoitus musiikkiteorian merkityksestä. Siis heille, jotka asettavat musiikkiteorian jalustalle, jolle se ei kuulu. 

Toisaalta tällaiset Devinin lausunnot antavat voimaannuttaa heitä, jotka eivät musiikkiteoriaa tunne tekemään omaa juttuaan ja olemaan lannistumatta lyttäävistä elitistisistä mielipiteistä huolimatta.

No, niin sanonut korkeakulttuurin ja matalamman kulttuurin välinen vääntö ei ole mitään uutta. Tämä keskustelu on siitä vain yhdenlainen ilmenemismuoto, eikä lähellekään ainoa. Laatuun ja merkittävyyteen liittyvää vääntöä on ajan sivuun ollut aina kun taiteesta on kysymys ja sitä tulee ajan tappiin asti olemaan - kuten keskustelu mikä on taidetta ja mikä ei. Nämä äänet vaikenee vasta kun ihmiset lakkaa olemasta.

Asiaan liittyy myös sellainen näkökulma, että tällaisessa keskustelussa molemmat näkemykset ovat väärässä - ja yhtäältä oikeassa. 

Kun me puhumme musiikkiteoriasta, me täällä puhumme länsimaisesta musiikkiteoriasta. Nuotit ovat alkujaan tapa kirjata musiikkia ennen kun ääntä oli mahdollista tallentaa. Vielä muutama sukupolvi sitten ainoa tapa kuunnella musiikkia oli hakeutua johonkin, missä joku sitä soitti tai soittaa itse. Perheen lapset, useimmiten tytöt, pistettiin opettelemaan nuotit, jotta he voivat perheen cembalosta soittaa aikansa hittejä kotona. Tässä on länsimaalaisen musiikkiopiston juuret ja yhä yllä häilyvä varjo. Kyllähän sitä lapsi laitetaan yhä mieluusti julhissa esiintymään koko suvulle, vaikkakin saattaa motiivina olla vanhempien yritys osoittaa jonkillaista kelvollisuutta tai paremmuutta. No nyt alkaa mennä liikaa luokkateoriaan... Vaikka keskustelu musiikin laadusta ja merkityksestä on mitä suuremmassa määrin luokkateoriakysymys, pysytään nyt edes tällä kertaa lähempänä musiikkia. 

Nuotinnosjärjestelmien kehittyessä oli kiinnitettävä enemmän huomiota myös säveljärjestelmiin. Meidän länkkäreiden 7+5 asteinen systeemi on sekin pitkän vääntämisen, kääntämisen ja kehittämisen lopputulos. Lähellekään täydellinen se ei ole, mutta riittävä ja niin vakiintunut, ettei sen muuttamisessa ole mitään järkeä. Nuottien kirjoitustapa on niin ikään vakiintunut kaikesta kömpelyydessään ja jeesusteippikorjauksissaan huolimatta, tai ehkä juuri sen takia. Oikeasti, olisi paljon yksinkertaisempiakin tapoja kertoa paperilla mitä säveliä soitetaan kuinkakin pitkään ilman, että jokaiselle soittimelle tehdään omat versiot nuoteista. Oikeasti, katsokaa nyt vaikka tätä YKSINKERTAISTETTUA opassotkua.

Nuotinnostapojen kehittyessä syntyi mahdollisuus ja tarve ymmärtää paremmin, mitä musiikissa itseasiassa tapahtuu, ja täten ympärille alkoi kehittyä teoria sitä avaamaan. Tai teorioita tarkemminkin. Omien kehityskulkujensa, mutkien ja vääntöjen jälkeen nykyinen musiikkiteoriamme on hyvinkin vakiintunut. Sen avulla pystyy myös selvittämään kaikenlaisia asioita matemaattisella tavalla tuoden musiikin lähemmäksi kovia luonnontieteitä. Sillä pystyy myös osoittamaan paperilla pointteja ja se on myös auttanut hirmuisesti soittimien kehityksessä sekä muutenkin helpottanut opettamista.

Mutta käsistä on musiikkiteoriakin lähtenyt. Kerranpa elettiin sellaisia aikoja, kun tieteeseen uskottiin niin kovasti, että se herraksi nostettiin, eikä musiikkiteoria ollut poikkeus. Siitä tuli määräävä elementti sen sijaan, että sen avulla olisi yritetty ymmärtää asioita. Yapa määritellä mikä on oikein ja hyvää. Toisaalta oli tärkeää jollain tavalla säilyttää nuoteiksi kirjoitettu musiikki niin lähelle alkuperäistä muotoaan kuin mahdollista, kun sitä ei muulla tavoin voitu säilyttää. Se kieltämättä on hyvä asia, mutta kyllähän se niinkin on, että kenraalibasson tapaiset oppaat kaikkine dominanttiseptimisointuineen eivät varsinaisesti luovuutta ruoki. Ei ihme, että musiikkiteoria oli oppineiden juttuja.

Vaikka aikaa toki on kulunut ja maailma muuttunut, rinnastuu musiikkiteoria yhäkin jonkinlaiseen oppineisuuteen, sivistykseen ja älymystön habatukseen. Se on monimutkaista, se vaatii perehtymistä. Siinä on vähän loogista tarttumapintaa - sopivasti, jotta siitä saa kiinni, mutta loputtomasti poikkeuksia ja sääntöjä jotka on vain painettava mieleen. Sitä kolutessa tulee mieleen, että eikö tätä nyt jumankauta voi tehdä helpommin. Ollaan sentään 2000-luvulla!

Kai sen voisi, mutta onko se tarpeen? Nykyään on helppo kehitellä vaikka omat nuotinnostapansa ja teoriansa. Voidaan laskea taajuuksia tietokoneella ja tehdä paljon monimutkaisempia analyysejä ja mittauksia, mitä koskaan aiemmin on ollut mahdollista. Mutta ennen kaikkea, nykyään ääntä voidaan tallentaa. Enää musiikkia ei tarvitse tallentaa nuoteiksi ja rakentaa valtavia instituutioita, joissa valmennetaan soittamaan ne nuotit juuri oikein. Nykyään voi avata läppärin ja tehdä sillä, ja niinhän ihmiset tekevät.

Musiikkiteoria ei ole turhaksi tullut, mutta sen syvä ymmärrys ei enää ole niin välttämätöntä, kuin se joskus on ollut. Jos joku nyt halua sen tuntemusta lyömäaseena käyttää egoaan hivellen, niin siitä vain. Ei se oikeastaan muuta tee kuin ärstyttää.

Tätä vastaan, kun Devin Townsend sitten saa musiikillaan kehuja musiikkiteorian tuntijoilta, voi rokkarilla olla kiusaus hämmentää soppaa sanomalla, ettei hän musiikkiteoriasta mitään tiedä. Päädytään nopeasti väittelemään ja keskustelemaan jostain täysin turhanpäiväisestä, merkityksettömästä pöllöilystä, jolla on paljon enemmän tekemistä sen kanssa, miten muusikko tahdotaan nähdä kuin tämän musiikista. 

On hyvinkin mahdollista, henkilöhistorian mukaan jopa todennäköistä, ettei Devin musiikkiteoriaan ole tutustunut, sitä lukenut saati ottanut sen teoksista ohjeita ja vinkkejä biisiensä tekemiseksi. Mutta väite, että hän ei tuntisi musiikkiteoriaa, on täyttä roskaa. Kyllä hän sen tuntee, ja tuntee vieläpä tavattoman hyvin. Hän ei ehkä vain tiedä sitä itse.

Townsend on kuunnellut musiikkia paljon koko elämänsä ajan. Hän on soittanut sitä paljon. Opetellut, luonut, kokeillut. Räplännyt kitaraa niin sanotusti. Musiikillinen maailma on painottunut raskaan metallin puolelle, jota hän on ahminut ja jonka tekemisessä hän on tahtonut olla osana. Siinä samalla, kun hän on vaikutteita imenyt, on hän tullut oppineeksi miten me täällä länsimaissa rytmit, soinnut ja sävelet rakennamme. Millainen suhde milläkin soinnulla on. Mitä tunteita niihin liitetään. 

Ne kaikki ovat musiikkiteorian lujinta ydintä. Jossain vaiheessa insituutioissa unohdettiin se, että kun me käytämme tietynlaisia sointuja, saundeja ja säveliä tietynlaisten tunteiden, kuvaston ja tarinoiden yhteydessä, niiden merkitys vakiintuu. Aikanaan musiikkiteoria eksyi etsimään tällaisia syviä ihmisyyden tekeviä merkityksiä jostain, mitkä musiikillinen kulttuurimme oli sinne ohjelmoinut jo sukupolvien ajan. Ne tunteet, jotka musiikki herättää, eivät synnyt äänestä vaan siitä, miten aivomme ne yhdistää. 

Kun hurautat aikakoneella sadan vuoden taakse ja soitat Cha Cha Chan kanssanisäkkäille, voin vannoa, ettei ole tanssijalka joka siellä alkaa väpättämään. Ei sitä kukaan musiikiksi mieltäisi, saati löytäisi siitä tartuntapintaa muodostaakseen tunteita samaistumisesta puhumattakaan. 

Vastaavasti jos huitelehdit johonkin eristysessä olevaan alkuasukkaiden kylään ja alat luukuttamaan Metallicaa tai Beethovenia, niin ei takuulla synny samaa tunteiden tulkintaa, kuin mitä itsellesi syntyy. 

Nämä on opittuja juttuja. Vaikka siis Devin Townsend ei nuoteista mitään ymmärtäisi tai tuntisi musiikkiteoreettisia käsitteitä, hän kyllä tuntee musiikkiteorian mukaisen länsimaisen musiikkikulttuurin äärimmäisen hyvin. Hän ymmärtää metallimusiikin suhteen muuhun musiikkiin ja tuntee sen aseman laajemmassa kulttuurillisessa kehyksessä. Länsimaalainen musiikkiteoria rakentui länsimaalaisen musiikin lähtökohdista ja tarpeisiin - tottakai se toimii parhaiten länsimaalaisessa musiikkikulttuurissa, jota soitetaan länsimaalaisen musiikkikulttuurin soittimilla ja siihen viritetyllä sävelasteikolla. Mutta menepä Intiaan, niin tarvitaan kilotolkulla lisää poikkeuksia ja säätöä, jotta se siellä käytettäväksi soveltuu. Vaikuttaa ehkä järjettömältä, mutta ette usko kuinka paljon sitä on tehty ja tehdään yhä. Puolustukseksi pitää kyllä korostaa, että tällaisellakin tutkimuksella on paikkansa, vaikka sillä ei entisessä Esson baarissa painoarvoa olekaan.

Lähtökohtaisesti kaikessa ajassa ja paikassa musiikin tekeminen ei vaadi kouluja, mutta se edellyttää herkkyyttä aistia ympäröivää maailmaa. Kun ihminen kiinnostuu jostain, hän yleensä haluaa ottaa asiasta enemmän selvää. Hyvällä musiikkiopetuksella voi olla käänteentekevä vaikutus. Musiikkiteoriaankaan kannattaisi suhtautua turhana, rappiollisena tai muutenkaan tyrmäävästi. Itselleen siinä vain päätyy kiusaa tekemään. Sen rajat, mahdollisuudet ja vaikutukset sen sijaan kannattaa tiedostaa.

Mutta asiaan:

Ennen Starpping Young Ladin läpimurtoa, Devin Townsend ehti olla mukana muutamilla kappaleilla studiomuusikon, freelancen tai jonkin muun roolin muodossa joidenkien projektiensa lisäksi. SYL muutti kaiken. Se teki Devinistä tähden ja mullisti metallimusiikkia.

Toisenlainen mullistus tapahtui, kun SYL lopetti. Devin on myöhemmässä vaiheessa kertonut kärsineensä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja myös päihdeongelmista. Hän raitistui 2007 päästen eroon myös mielialalääkkeistään, vuosi SYLin viimeisen levyn julkaisemisen jälkeen.

Sen jälkeen onkin sitten projektia pukannut. Hyvin vaihtelevalla tyylillä ja sangen päämäärättömästi, lisättäköön. 

Niihän se tahtoo olla, että ison elämänmuutoksen - kuten raitistumsen jälkeen alkaa kysellä itseltään kaikenaisia omituisia kysymyksiä, kuten mikä minä olen ja mitä minä haluan? Onko minussa luovuutta jäljellä? Pystynkö luomaan mitään ilman päihteitä - oliko päihteet ne, mitkä vain kauttani loivat? 

Sitä vaihtaa vähän tyyliä, ajelee harvenevan tukkansa ja alkaa pitää itsestään huolta. Ajelee parran, alkaa peseytyä huolellisemmin, pukeutua paremmin. Kantaa huolta terveydestään toisella tavalla. Lujittaa uutta elämää vanhan raunioille mitä kummallisimmilla huomaamattomilla tavoilla, pikkujutuilla keskittyen yksinkertaisimpiin, suurempiin päämääriin. Tahtoo pitää itsensä oikealla tiellä. Alkaa nähdä asioita uudella tavalla.

Syntyy tarve selvittää, millaista peruuttamatonta tuhoa on saanut aikaiseksi. Ryhtyy toimeen ja alkaa todistamaan pystyvänsä. Ajattelee todistavansa asioita itselleen ja huomaa vasta myöhemmin, että paljon siitä olikin todistelemista muille. 

Siinä on kuin panikoiva hiiri pullossa, kykenemättä sitä näkemään, kun alkaa tekemään kaikenlaista ja paljon. Kuvittelee olevansa tilanteen päällä, mutta oikeasti suuntaa ei paljon mietitä - pääasia, että tehdään. Elämä pitää täyttää jollain, paeta levottomuutta ja joutilaisuutta. Ottaa kiinni menetettyä aikaa. Joku voi kirjoittaa vaikka fantasiakirjan kovassa tohinassa tajuten vasta myöhemmin, että sehän itseasiassa kertoi elämänmuutoksen ensimmäisistä vaikeista askeleista ja että siinä on muodottomille mielensä piruille antanut kasvot ja nimet. Joku toinen voi tehdä levyn, kuten Devin Zildoidin.

Zildoid the Omniscient sai erinomaisen vastaanoton ja osaltaan paalutti Townsendin tulevaa tekemistä. Taiteellinen räpiköinti ei kuitenkaan siihen päättynyt. Ziltoid oli Devinin sooloprojekti, mutta sen julkaisemisen jälkeen pääpaino siirtyi Devin Townsend projektiin, joka julkaisi 8 albumia vuosien 2009 ja 2016 aikana, mukaan luettuna kaksi Ziltoidin jatko-osaa. Sittemmin projekti on jäänyt sivummalle ja hän on aktivoitunut taas soolo-albumien osalta. Näiden kahden välillä se varmaankin tulevaisuudessa sahaa, fiiliksen mukaan. Joukkoon mahtuu hiottuja ja no, vähemmän hiottuja kappaleita.

Tahti on ehkä hieman tasaantunut, mutta suunta on selkeytynyt. Ehkä se joskus vaatii aikamoisia mutkia, että löytää sen oikeasti oman juttunsa. Devinin matkaa on ollut mukava seurata ja tähänastinen tarina on kääntynyt onnelliseksi. Harvemmin nämä tiet tähteyteen romahduksineen onnellisia ovat. 

Mutta mitä tulee Devinin musiikkiin, niin vähemmälle huomiolle tahtoo jäädä yksi niissä toistuva ja tasaisesti kehittynyt ominaisuus. Nimittäin saundi. Eräs studiota pyörittänyt tuttavani totesi jo yli 25 vuotta sitten, että "nykyään saundi on kaikkein tärkeintä". Se oli viisas oivallus jo silloin, eikä asia ole kuin alleviivautunut sen jälkeen. Devinin tunnistaa etenkin omatakeisesta saundista kaikuineen päivineen. Rummuista, kitaroista, bassosta ja tietysti laulusta. Biisiä ei tarviste tahtia pidempää kuulla, kun sen jo tunnistaa Townsendin tuotannoksi. Se ei ole riittävästi sävelkuluista, soinnuista tai riffeistä tunnistamiseen, mutta saundin tunnistamiseen kylliksi.

Siinä musiikkiteoreetikoille pähkinää purettavaksi. Seuraavaksi sitten SonicVisualizer tulille ja yrittää löytää sieltä ratkaisuja. Voi verrata vaikka The Beatlesiin ja keksiä, josko avaimet musiikkiin löytyisi sieltä. 

Voin säästää aikaa: Ei löydy. Musiikin kokemus syntyy ihmisessä ja ihmisen elämästä.

Noh, ivailu sikseen. Ei Devin ainoa muusikko ole, jolla on omintakeinen saundi, mutta sen suhteen hän on ollut poikkeuksellisen määrätietoinen ja välttänyt räikeät kokeilut. 

Ja sitä paitsi, SonicVisualizeria käytetään paljon eri analyysitarpeisiin - ihan vakavissaan myös vanhempien tallenteiden vertaamiseen uudempiin. Kertoo paljon miten käsitys hyvästä saundista elää ja muuttuu jo ihan vuosikymmenien sisällä.

Koko tämä kirjoitus lähti siitä, että piti vain jakaa mielestäni hyvä kappale somessa muille nahka-apinoille. Joten tässä päätteeksi Devin Townsendin SYLlimäisin ei SYLlin biisi, joka mieleen tuli. 

Kuunnelkaa ajatuksella, kuunnelkaa tunteella.