Analysoimisen pointti

Theodor Adorno oli saksalainen sosiologi ja elitistinen jääräpää-änkyrä, jonka mielestä kaikki populaari oli viihdettä ja täten täysin arvotonta roskaa taiteen rinnalla. Koska maailma usein on paskamainen paikka, voi vahingoniloista ironiaa löytää kosolti siitä, että populaarikulttuuria ymmärtämään tähtäävä tutkimus on ammentanut paljon sitä halveksuneen Adornon ajatuksista.

Adorno nimittäin ei ollut täysin väärässä.

Paatuneena sosialistina Adorno näki kaiken kulttuuriteollisuuden taannuttavana ja mädättävänä voimana, joka teki ihmisistä passiivisia tomppeleita. Hänestä “oikea” taide on sellaista, joka herättää mielikuvituksen ja puhuttelee ihmistä syvällisillä tasoilla. Sattumoisin “oikea” taide oli hänelle elitististä korkeakulttuuria, jota vieläpä vain harvat osasivat tulkita oikein. Niinpä hän laati asteikon eri kuuntelijatyypeistä, aina matala tasoisesta moukasta ilman mitään käsitystä mausta ylimpään elitistiseen erinomaisuuteen, joka pystyi erottamaan taiteesta tasoja ja sävytä, joita muut eivät osanneet edes kuvitella. Tässä välissä oli porras, joka toimi tulkkina kertoen kyvyttömättömmille, mikä on hyvää ja mikä ei eli kriitikko - tai hyödyllinen idiootti, riippuen mistä sosiologisesta kulmasta tahtoo asiaa katsoa.

Toinen sosiologi, raskalainen Pierre Bourdieu taasen tutki yhteiskunnan luokkarakennetta. Jos olet koskaan kuullut - ja varmasti oletkin - sellaisen termin kun habitus, jolla viitataan mm. vaatetukseen ja tyyliin, niin se on tämän kaverin kehittämä käsite. Tai no ei aivan. Siltä varalta, että joku besserwiser haluaa saivarrella, niin lisättäköön, että habitus-termin kehitti alkujaan Marchel Mauss, jonka pohjalta Bourdieu kehitti, määritteli ja täsmensi sen edelleen nykyiseen muotoonsa. Bourdieu käytti habitusta osoittaakseen, kuinka ihmiset viestivät kuuluvansa tiettyyn luokkaan vaatetuksellaan ja yleisellä olemuksellaan. Kuten vaikka punkkarit ja räppärit siinä missä toimitusjohtajat ja prosessityöntekijät. Bourdieun ajattelu tosin ulottui paljon syvemmälle tätä aina siihen, millaiset ihmiset joivat minkäkinlaisia juomia, missä he viettivät aikaansa ja miten he missäkin käyttäytyivät.

Hänen pointtinsa oli, että sosiaalinen luokka ja asema määrittelee ihmisen käytöstä ja arvoja, koska tiettyyn luokkaan ja asemaan kuuluminen edellyttää sitä, jotta tulisi hyväksytyksi siihen joukkoon. Hän kehitti myös sosiaalisen ja kulttuurillisen pääoman käsitteen, millä yksinkertaistetusti tarkoitetaan sitä, millainen asema henkilöllä sosiaalisessa ryhmässä on. Mitä ehdottomammin seuraa ryhmän ihanteita, sen enemmän sosiaalista pääomaa omaksuu ja sen korkeammalla hierarkiassa sijoittuu. Nämä ihanteet läpäisevät kaiken aina pukeutumisesta aatemaailmaan ja ne ovat useimmiten tiedostamattomia. Tämä on itseasiassa täysin järkeenkäypää, kun sitä hetkenkin miettii, vaan eipä ollut ennen kun sitä tarpeeksi tutkittiin. Eläköön humanismi!

Mutta asiaan:

Adornon aikoihin keskustelua asioiden laaduista pääsivät käymään lähinnä kriitikot, jotka olivat selvästi parempaa ja fiksumpaa väkeä näiden asioiden suhteen, kuin tavallinen rahvas. Nykyään kiitos internettisen ja vapaan tiedonkulun, kaikilla on ääni ja mielipiteensä jota auliisti toitotellaan foorumeilla ja somessa liiankin kanssa. Äkkiseltään voisi ajatella, että Adornon aikaisten elitististen kriitioiden aika on sellaisenaan ohi - poislukien nyt ehkä joitakin klassisen musiikin julkaisuja.

Tarkemmin katsottuna kuitenkin on selvää, että elitisitisyys ei ole hävinnyt mihinkään, mutta se on muuttanut muotoaan: Nykyajan kakofonia on luonut kokonaan uudenlaisen tarpeen kriitikoille, jotka voivat tulkita metelin keskeltä mikä on hyvää ja mikä huonoa, kuten Adorno oli kuuntelijatyypeissään määritellyt. Kriitikoiden on myös pakko erottua massasta pätevyyttään osoittamalla - niinikään Adornon elitistisyydestään kritiikkiä saaneen makuteorian ja yhtäältä Bourdieun sosiaalisen pääoman teorian mukaisesti.

Tämä uusi kriitikoiden sukupolvi on näennäisesti vaatimattomampi ja lähempänä ihmisiä, mutta ihan yhtälailla heidän on noustava tavallisen kuluttajan yläpuolelle osoittamalla kykynsä hallitsemalla nippelitiedon ja tuntemalla suuri määrä teoksia läpikotaisin - tai vaikka heittämällä tiskiin heti kättelyssä sosiologian klassikoita ja tulkintoja niistä sivistyssanoineen korjaillen sivumennen triviaalisesti kuka oikeastaan kehitti minkäkin termin.

Oikeastaan yritän tehdä pointin selväksi: Ihan jokainen kriitikko tekee samaa, koska sosiaalinen pääoma on edellytys koko toiminnalle. Mitä väliä on kritiikillä, jos sen antaja ei tunne asiaa?

Miksi tällä sitten on merkitystä? No, änkyrä-Adorno oivalsi palettiansa tonkiessaan, että teos saa arvonsa vasta kritiikin myötä. Tämä on erittäin oleellinen huomio. Jos yhdestäkään leffasta ei puhuttaisi, miten kukaan voisi peilata omaa käsitystään siitä muiden käsityksiin ja miten voitaisiin muodostaa millaistakaan käsitystä mikä on hyvää ja mikä huonoa? Ilman tätä keskustelua - kritiikkiä - jokainen olisi vangittu omaan kuplaansa saamatta koskaan mahdollisuutta peiltata ajatuksiaan siihen, mitä muut ajattelevat. Ihminen kun on sosiaalinen eläin, joka tarvitsee tällaista tarkemmin ajatellen aika järjetöntä kanssakäymistä, jolla ihminen asemoi itsensä maailmaan muiden ihmisten keskelle ja joka sisältää palikoita, joita tarvitaan tämän päivän standardien mukaisen identiteetin rakentamiseksi.

Sillä onko jokin hyvää vai huonoa ei oikeastaan ole edes paljonkaan merkitystä. Sitä laatua on yritetty mitata ja järjestää läpi historian ties millaisilla tavoilla ja määritteillä onnistumatta siinä koskaan juuri mitenkään yleispätevästi ilman että ollaan jossain tarkalleen määritellyssä kuplassa, mikä on irti muusta todellisuudesta. Silloinkaan ei hyvin. Laadulla kun ei ole mitään absoluuttista mitattavaa arvoa.

Sen sijaan sillä keskustelulla on väliä ja merkitystä todella monessa ulottuvuudessa. Siinäkään kriitikot eivät arvoa määrittele millekään, vaikka osa omahyväisyyttään niin kuvittelee. He korkeintaan virittävät keskustelun ja parhaimmillaan saavat jonkun toisen toistelemaan käsityksiään, jotka sitten altistuvat muiden käsityksille myöhemmin, muokkaantuvat ja sekottuvat.

Oman osansa soppaan tekee se tosiasia, ettei etenkään populaarikulttuuri ole mitenkään vakaa tai pysyvä asia. Mikä tänään on hassua ja viatonta saattaa huomenna olla tuomittavaa. Viime ajoilta löytyy paljon esimerkkejä, kuinka pyydellään anteeksi vanhoja vitsejä, jotka nyt tulkitaan toisin kuin aiemmin. Näyttelijöitä potkitaan rooleista heidän käytöksensä vuoksi ja kokonaisia hahmoja hävitetään, koska ne korostavat negatiivisia stereotypioita.

On tietysti hyvä, että nykyään kiinnitetään huomiota asenteisiin ja viesteihin, joita ohjelmat ja elokuvat sisältävät ja miten niissä asioita käsitellään. Silti tulee vielä aika, kun ihmetellään tätäkin touhua. Huomisen ihanteet ovat toisaalla ja asiat nähdään toisella tavalla. Se on väistämätöntä ja kuuluu oleellisesti populaarikulttuurin luonteeseen, sillä jos jotain, populaarikulttuuri on aina oman aikansa kuvaa ja sidoksissa siihen. Väliaikaisuus on sille leimallista ja nykypäivän hitit ja eilisen klassikot tulevat vanhenemaan. Tämä konteksti pitäisi aina huomioida. Maailma ympärillä muuttuu jatkuvasti, tekniikka kehittyy ja ihmisten arvot muuttuvat.

Populaarikulttuurin tuotokset - artefaktit - ovat osaltaan niitä rakennuspalikoita, miten identiteettiä rakennetaan ja ylläpidetään. Identiteetti muodostuu ja on olemassa vain suhteena ympäröivään maailmaan, ei suinkaan muuttumattomana möhkäleenä jossain kallon sopukoissa. Yksinään sitä ei ole. Se millaista populaarikulttuuria käytämme ja miten siihen suhtaudumme on osa niitä tapoja, joilla identiteettiä ylläpidetään ja tällä on merkitystä siihen, mistä pidämme ja mistä emme. Esimerkiksi haluammeko katsoa Bill Cosbyn elokuvia ja pitää niistä hänen siviilielämänsä sotkujen takia. Sillä on hyvin vähän merkitystä sen kanssa onko Bill Cosbyn elokuva hyvä vai ei (vastaus ei, ilman sotujakin). Toisaalta, jos eläisimme maailmassa, jossa hänen käytöstään ei pidettäisi moitittavana, ei sillä olisi edes väliä.

Sellainen kritiikki, jossa leffasta sanotaan muutama sana varoen ettei vaan suututeta ketään ja lätkäistään päälle 1-5 tähteä ei nähdäkseni toteuta koko kritiikin tehtävää erityisen hyvin. Annettakoon, että joissain medioissa sanamäärä ja tarve yleisesti hyvän fiiliksen jutuille asettaa rajoituksensa, mutta silti pitäisi pystyä paremmin perustelemaan miksi kriitikko kokee että teos on hyvä tai huono ja mitä muuta - jos mitään - sen sisältö on kuin läpi rainan alleviivattu teema tai tuottajan saatekirje.