Star Wars: Mandalorian & Book of Boba Fett

Siitä lähtien kun Disney hankki Star Warsin oikeudet George Lucasilta, on saanut varpaillaan odottaa pelonsekaisesti innoissaan mihin suuntaan homma lähtee kehittymään. Disneyllä kun on paha taipumus tehdä Disneytä, eikä se ole mikään rauhoittava asia.

Ensin Disney tuuppasi pihalle Kuolemantähden piirustusten hankinnasta kertovan telekeen (Rogue One, 2016) ja pian Han Solon tarinan kertovan härdellin (Han Solo, 2018).

Niin Rogue One kuin Han Solo maistuivat, tuoksuivat ja tuntuivat paljon enemmän Star Warsilta, kuin mikään pitkään aikaan. Oli nähty oikeasti vaivaa siihen, että tarinat upposivat Star Warsin maailmaan ja tyydyttivät massojen lisäksi myös fanien tarpeita. Kumpikaan näistä elokuvasta ei vetänyt mitään yllättäviä ja liiallisuuksiin asti meneviä vaihteita pykälään eikä turboahdintakaan ajettu punaiseksi asti. Joskin molempia vaivasi teennäinen koheltaminen ja asioiden sitominen yhteen astetta paksummalla jeesusteipillä.

Molemmat leffat omine vikoineen ovat kuitenkin vähintään "ihan kelpoja" ja ainakin miellyttävän viihdyttäviä.

Vaan paha vaani alati horisontissa, jättäen pallokorvien muotoisia varjoja salakavalan huomaamattomasti vähän sinne tänne. Niitä oli vaikea ensin erottaa, mutta pimeä puoli oli läsnä Disneymaisine sivuhahmoineen, täytteineen, dialogin nyansseissa - kaikkialla.

Mihinkäs kissa karvoistaan pääsisi - sen enempää kuin Mikki korvistaan. Toisaalta pitää toki ymmärtää, että kun on ensin tehnyt hankintoja latomalla 4 miljardin dollarin edestä taaloja tiskiin, niin varmaan haluaa sen sijoituksen saada poikimaankin jotain.

Ehkä paljastava kysymys onkin, tarvitsiko Star Warsin maailma näitä leffoja mihinkään? Ei oikeastaan, sillä nämä tarinat oli jo kerrottu useasti peleissä, sarjakuvissa ja novelleissa, eikä leffoilla ollut niihin ollut mitään niin oleellista lisättävää. Kaikki "ylimääräinen" siten kuin se ylimääräisissä jutuissa nyt on, pohjautui triviaalisiin nippelijuttuihin, joihinkin sivumennen mainittuihin lausahduksiin, jotka olivat lähteneet elämään omaa elämäänsä ja turhaan rivien välistä tunkevaan uskotteluun, että tämä on Star Warsia. Sisältöä oli hädin nimeksi, mutta lienee oli harkittuakin. Disney nimittäin tarvitsi keppejä, joilla se saattoi koettaa jäätä ja siihen tarkoitukseen nämä tarinat soveltuivat oivallisesti.

Star Wars maailma on rikas ja toisaalta täynnä kaikenlaisia sattumia paljolti siitä syystä, että Star Wars mitä suurimmassa määrin on erikoinen tuotteistamisen prototyyppi. Lucas neuvotteli ensimmäisen elokuvan tiimoilta oheistuotemyynnin itselleen, jonka avulla loi omaisuutensa isolta osin. Se mahdollisti myös digitaalisia efektejä tekevän Industrial Light and Magic -yrityksen kehittymisen yhdeksi merkittävimmistä alansa yrityksistä.

Tässä on taas eroa entisaikoihin, sillä nykyään mikä hyvänsä franchise laajenee heti kun mahdollista oheistuotekauppaan. Muumeja ja Angry Birdsejä tungetaan lakanoihin ja mukeihin, koruihin ja kelloihin, reppuihin ja vaatteisiin - minne ikinä mahdollista. Isommat firmat laajentavat aina kaupalliseen avaruusmatkailuun asti.

Nykyään iso osa brädenistä pyrkii resurssiensa puitteissa näin tekemään, vaan toista oli vielä 40-50 vuotta sitten. Elokuvien osalta Lucas oli pioneeri tässä touhussa.

Tuotteistamisessa Lucas ei tyytynyt pelkkiin muovinukkeihin ja eväslaatikoihin. Lucasarts teki aimo jäjän pelejä, joiden varhaimmissa julkaisuissa "elettiin uudestaan elokuvien tapahtumia" niin hyvin, kuin se vaikkapa 8 bittisellä Commodore 64:llä silloin onnistui. Sittemmin tietysti kotitietokoneiden yleistyessä ja niiden tehojen kasvaessa alettiin näkemään mm X-wing -avaruussimulaattoreita ja 1st person shoottereita, joissa pääsi heiluttamaan valomiekkaa ja käyttää Voimaa pelihahmon silmin.

Mitä tällä sitten on merkitystä elokuvien kanssa? No tietysti se, että pelit eivät olleet ainoa asia, jolla Star Wars universumia laajennettiin ja pidettiin elossa. Tämä Extended Universenä -tunnettu viritelmä sisälsi kirjoja, pelejä ja ohjelmia. Lucas ei näitä tehnyt eikä edes kovalla kädellä kontrolloinut, mutta ne tuottivat hänelle voittoja.

Samalla Star Warsin jatkuva representointi piti sen maailman elinvoimaisena ja palveli fanikuntaa ennen näkemättömällä tavalla. Sisältöä syntyi käsittämätön määrä, joka tarjosi yhä useammalle ihmiselle entistä enemmän. Sangen usein Extended Universen julkaisut olivat vieläpä laadullisesti niin hyviä, että niitä suorastaan odotettiin.

Paine tehdä uusia elokuvia kasvoi siinä ohessa vuosi toisensa jälkeen - ja tämä oli erikoinen asia. Nimittäin vielä 20 vuotta sitten ei ollut niin tavallista jatkaa vanhoja klassikkoja tai edes ajatella näitä juttuja niinkään franchisena kuin nykyään. Ennen tehtiin leffa ja sille jatko-osia niin kauan kuin se yleisöä kiinnosti ja kun kassatulot kutistuivat, homma jäi siihen. Tämä nykypäivän "vanhan lämmittely" -touhotus on perin 2000-lukulainen ilmiö. Nyt on uutta Rockya, Ramboa, Blade Runneria, Apinoiden planeettaa ja vaikka ja mitä. Batmanista on meneillään jo kolmas tai neljän rebootti laskentatavasta riippuen. Eikä kertaan ole jäänyt Spiderman saati Supermankaan. Mainituista lukuun ottamatta Tim Burtonin Batmaneja, tämä on tapahtunut viimeisen 22 vuoden aikana!

Star Wars ei suinkaan ollut "se juttu", joka tämän aloitti. Nykyinen tapa on ennemminkin sitä ajan henkeä, jossa elämme ja jonka taustalla on ihan omat juttunsa, mutta oleellista on tiedostaa, että 20 vuotta sitten Warsiin ei kohdistunut (vielä) sellaista samanlaista odotusta, kuin mitä nykyään tuntuu kohdistuvan lähes kaikkeen mahdolliseen.

Viimein, 16 vuotta viimeisen Star Wars leffan, Jedin paluun jälkeen isolla kankaalla nähtiin ensimmäinen uusi Tähtiensota: Pimeä uhka... ja Jar-Jar Binks.

Ennen kuin sukelletaan tähän Eopien kuolaan, niin katsotaanpa vähän kokonaisuutta.

Poislukien kaikki muut jutut, yhdeksän Tähtiensota elokuvaa osista 1-9 muodostavat valtavan rikkaan ja suuren saagan, jonka vaikutus populaarikulttuuriin on yksinkertaisesti vertaansa vailla. Saaga jatkuu läpi kolmen sukupolven ulottuvalla tarinalla, kolmen elokuvan rykelminä ja vaikka niissä on paljon samaa, niillä on myös omat leimalliset erityispiirteensä. Tietysti kaikki kolme trilogiaa ovat erilaisia, onhan niiden julkaisuilla vuosikymmenien välimatka. Tänä aikana tarinat ovat eläneet muualla ja teknologia, joilla näitä elokuvia tehdään mullistunut pariinkiin otteeseen. Mikä tärkeintä kuitenkin, aika on muuttunut siinä missä arvot, odotukset ja koko ympäröivä maailma. Ihmiset sinällään eivät ole muuttuneet. Meitä ohjaa samat "ihmistieteistä tutut mekanismit" jotka meitä on ohjannut tuhansia vuosia, eikä muutaman kymmenen vuoden aikana ennätä mainittavaa mutaatiota tapahtumaan nahka-apioiden geenipoolissa. Sen sijaan maailma muuttuu, mikä helposti tulkitaan väärin ihmisten muuttumisena.

Mutta kuitenkin, Star Wars saagan ensimmäinen elokuva ilmestyi 1977, ollen kuitenkin järjestyksessään neljäs osa. Sitä seurasi Imperiumin vastaisku kolme vuotta myöhemmin (1980) ja trilogian päättävä Jedin paluu jälleen kolmen vuoden päästä (1983). Nämä kolme leffaa olivat valtava menestys. Ne maalailivat avaruusseikkaulusadulle raamit, jollaisia ei ennen oltu nähty. Elokuvat olivat täynnä helposti lähestyttäviä hahmoja ja miljöitä, vaikka kaikki olivat täysin eri planeetoilta. Jopa piippailevasta roskaämpäristä ja murisevasta takkukasasta muodostui yleisön syvästi rakastamia hahmoja, koska ne oli niin huolellisesti luotu.

Ensimmäinen elokuva (New Hope, Uusi toivo) oli todella hyvin kasaan kirjoitettu tarina, joka loihti ennennäkemättömän hienoja efektejä, kuvastoa ja korvia hiveleviä ääniraitoja musiikista Darth Vaderin ääneen. Roolitus osui täysin nappiin ja ulottuvuuksia riittää jaettavaksi taas uudelle ja uudelle katselukerralle.

Sama mestarillinen draamanhallinta ulottuu kaikkiin kolmeen elokuvaan. Ensimmäisessä osassa sankari kasvaa esiin ja voittaa pahan. Toisessa paha nimensä mukaisesti tekee vastaiskun ja protagonistit kärsivät tappioita jääden tarinan heikoimpaan asemaan pienen toivon kera. Kolmannessa hyvä nousee jälleen, mutta asetelma on kasvanut käsittelemään syvempiä tasoja, mitä ei pelkällä voimalla voi ratkaista. Pitää tehdä suurempia valintoja ja ottaa riskejä, kunnes hädän keskellä, pahimmalla hetkellä Vader ymmärtää virheensä ja pieni olemattomiin puristettu hyvä saa hänet valtaansa. Vader tekee parannuksen ja saa anteeksi, kliseisesti kuin mikä, mutta hemmetin toimivasti. Oikeammin ei välttämättä pitäisi kutsua sitä kliseeksi, koska se klisee levisi kulovalkean tavoin tästä elokuvasta, Jedin paluusta.

Uusi toivo, Imperiumin vastaisku ja Jedin paluu kelpaavat esimerkeiksi klassisesta draamankaaresta käänteineen päivineen.

16 vuotta myöhemmin...

Tämä pallo oli totaalisesti tiputettu toisessa trilogiassa, joka käsitti osat 1-3. Darth Vaderin syntyhistorian lisäksi se keskittyi Jedeihin, kloonisotaan ja politiikkaan, joka elokuvissa oli vielä älyvapaampaa kuin oikea politiikka. Oli senaattia ja sen vääntöä, jolla ei ollut mitään merkitystä. Kohellusta ja kamalia valomiekkataisteluita. Hassuttelua ja hupsuttelua ja loputonta myötähäpeää.

Voi kysyä isoon ääneen, miten kenenkään mielestä on ollut järkevää pohjata trilogian tarina joihinkin perin satunnaisiin mainintoihin. Hyvinkin todennäköisesti "senaatti" ilmestyi ensimmäisen kuvatun Star Warsin käsikirjoitukseen, koska tarinassa prinsessa yritti pullistella lihaksiaan mysteeriksi jääneellä senaatilla ja joka myöhemmin tehtiin tyhjäksi kertomalla, että keisari hajotti sen. Samoin kuin kloonisota mainittiin samassa elokuvassa kohdassa, joka syvensi tarinassa yhteyttä Obi-Wanin ja Luken kanssa tämän isän kautta. Niin kloonisotaa kuin senaattia ei muissa ensimmäisissä elokuvissa enää mainita. Silti ne näyttelevät suurta osaa ensiosatrilogian isossa tarinassa.

Selitys löytyy siitä, että nämä yksityiskohdat olivat lähteneet elämään Extended Universumissa, jossa niiden ympärille muodostui tarinoita ja areenoita, josta ne siirtyivät ensiosiin.

Pimeän uhka (Phantom Menace, 1999) keskittyi Anakinin "löytymiseen" ja pahojen Sithien ilmaantumiseen. Pistettiin pyörät niin sanotusti pyörimään, tehden se tosin hämmentävällä tasolla. Voi vain ihmetellä kauppaliiton motiivia tehdä kauppasaartoja, kun luulisi kai kauppiaiden haluavan ennemmin tehdä kauppaa - näin yhtenä kummallisena asetelmana. No, joo joo, Sithin juoni ja sitä rataa.

Toinen osa keskittyi lähinnä Anakinin ja Padmén romanssiin ja kertomaan miksi kloonisota on kloonisota.

Kolmas puolestaan kertoi miten Anakin keikahti Vaderiksi ja keisari nousi valtaan. Asiat paljastuivat ja homma jäi odottamaan Uuden toivon tapahtumia.

Oikeastaan on vaikea eritellä, mikä näissä elokuvissa ja koko trilogiassa oli pointtina, koska niissä oli niin paljon päällekkäisiä tarinoita alitarinoineen ettei oikein pysty maistamaan, mistä aineksista sotku on kokattu.

Muutama erityishuomio on kuitenkin paikallaan:

Ensinnäkin: Lucas tuotantoryhmineen tuli housut kintuissa yllätetyksi siitä, etteivät he oikein ymmärtäneet, että kun tarina ja maailma jatkaa eloa 15 vuoden ajan muissa mediavälineissä, joista tietokoneet olivat kehittyneet mullistavasti. Sillä on aikamoinen vaikutus millaiseksi käsillä oleva fantasiamaailma on muovaantunut. Aivan kun Lucas olisi ollut unessa nämä 15 vuotta ja pikaisesti katsonut, että tällaista meininkiä ja korkeintaan onnistunut napsimaan joitakin yksittäisiä juttuja muista teoksista, joita hän ei kuitenkaan tuntenut lainkaan. Osa yleisöstä kuitenkin tunsi.

Toisekseen: Esiosaelokuvien tekeminen oli jo sinällään mahdottoman haastavaa, koska niiden pitäisi yhtälailla palvella uskollista fanikuntaa kuin puhutella yleisöä, joka ei tunne Star Warsia lainkaan tai tuntee vain kolmen vanhemman elokuvan verran. Tämä ei todellakaan ole mikään helppo pähkinä särjettäväksi, eikä siinä täydellisesti onnistuminen ole varmaan edes mahdollista. Kompromisseja on pakko tehdä aina, eikä kaikkia voi miellyttää. Jos esimerkiksi Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta elokuva-adaptaatio, joka on sangen uskollinen kirjalle herättää närää, koska Gandalfin parta ei ole riittävän tuuhea, on mahdotonta tehdä kaikkia miellyttävää Star Wars elokuvaa, kun juttu on elänyt muiden laatimissa rönsyilevissä tarinoissa 15 vuoden ajan. Lucas yritti, mutta ei ymmärtänyt tai hyväksynyt näitä hahmoja ja asioita kylliksi. Hän yritti poimia kirsikoita kakusta, mutta onnistui vain sotkemaan koko homman, kuorrutusta myöden.

Kolmanneksi: Star Warsin tarina ei näissä uusissa leffoissa ollut Lucasille niin tärkeä kuin mahdollisuus päästä esittämään mihin efektiyrityksensä pystyy ja tekemään rahaa oheismyynnillä. En hetkeäkään niele epätoivoisia analyyseja ja selityksiä, kuinka Star Warsissa yhdistyy itämaisista uskonnoista saatuja vaikutteita Samurai-kulttuurista lähtien saati johonkin ikuisesti kerrottuihin tarinoihin ethoksineen ja pathoksineen. Se on roskaa. Ei se (valo)miekka itsessään ole mitään Samurai-kulttuurin ihannointia, vaikka sen heiluttajaksi yrittäisi kuinka jalon "jedin" kehittää. Sen sijaan Lucasin intohimo paljastuu siinä, kuinka hän kertoo, että kun on päätetty, että avaruudessa kuuluu ääni, niin siitä on pidettävä kiinni. Nämä ovat tasoltaan ja tyypiltään sellaisia detaileja, johon Lucas kiinnittää huomion selvästi kaikissa muissakin tuotannoissaan. Lucas on terävä bisneksessä ja triviaaleissa yksityiskohdissa, mutta kehno tarinankerronnassa. Hän tekee filmille asioita, jotka häntä miellyttää eikä ajattele, että alkuperäisten elokuvien digitalisoimisen yhteydessä tehdyt muutokset Han Solon pään nytkäytyksineen ja lisättyjen digitaalihahmojen vetämät musikaaliosuudet voisivat olla aiheuttaa myötähäpeää yleisölle. Lucas teki näitä juttuja, koska Industrial Light and magic oli likipäin ainoa firma maailmassa, joka tuolloin sen pystyi tekemään. Ja koska hän kuvitteli, että jos hän tykkää niistä, kaikki tykkäävät niistä. Hänellä ei ollut ympärillään ihmisiä, jotka olisivat tarjonneet paljon tarvittua kritiikkiä.

Ja neljänneksi: Darth Vader. Koko ensiosien suurin ongelma oli se, että sen keskiössä on Anakin Skywalker, jonka muutos Darth Vaderiksi on keskeinen triologian teema. Sarjassa on selkeä näkyvä kaari viattomasta pikkupojasta vihan valtaamaan nuoreen mieheen, mutta ei kummoistakaan uskottavuutta. Asioita paikkaillaan yksittäisillä tapahtumilla ja turhalla selittelyltä, joka tekee hömpästä entistä pahempaa hömppää, väkisin vääntämistä ja onnetonta tusaamista. Ehkä kehityskaari olisi toiminut paremmin, jos Anankin olisi alkujaankin ollut jollain tavalla heiveröinen, ehkä jollain tavalla syntyjään kykenemätön olemaan kuin muut lapset, ehkä kiusattu - jollain oleellisella tavalla voimaton ja tarinan edetessä hän olisi alkanut löytää Voimasta apua. Hän olisi alkanut selvitä sen avulla arjen haasteista kunnes hän olisi vahvistunut aina voimiensa humaltumiseen asti. Keikahtanut kyynisyyttään ja katkeruuttaan pimeälle puolelle vaikkapa käsistään lipsuvan rakkauden takia tai kantaessaan kaunaa heitä kohtaan, jotka ovat hänelle vääryyttä tehneet. Ei olisi tarvinnut selitellä midichlorianeista tai ajella pod-kilpureilla puhumattakaan että vahingossa räjäytetään vihollisen avaruusalus loppuratkaisuna "koska ollaan niin perhanan lahjakkaita ajelemaan vehkeillä".

Mutta edes uskottavampana kehityskaarena peruskysymys, joka nousee esiin Han Solon kuin Roguen onen kohdalla, kaikuu vielä voimakkaammin tässä: Onko Anakin Skywalkerin kasvu Darth Vaderiksi oikeasti sellainen tarina, joka tarvitsee kertoa valkokankaalla kolme elokuvan mitalla? Tarvitseeko tätä kertoa ylipäätään, vai toimisiko se paremmin niin, että se on metatasolla tapahtunut ja johon voisi viitata muissa teoksissa?

Tosiaankin; Darth Vader oli ensimmäisen elokuvan kasvoton pahis, joka yritti saada kapinoitsijoiden varastamat kaaviot takaisin. Pääosassa on Luke, jonka kasvutarinaa elokuvassa seurataan ja Vader se paha gestabo-pamppu, joka seuraa ylempien käskyjä.

Vader oli niin onnistunut hahmo, että oli ilo nähdä sitä enemmän isommassa roolissa jälkimmäisissä elokuvissa, mutta eiköhän hahmosta otettu irti kaikki oleellinen jo ensimmäisessä trilogiassa käänteineen päivineen. Eväitä hahmon syntyhistoriaan ei trilogiaksi asti riittänyt.

Star Warsissa on kummallinen tapa nostaa olemattomia sivurooleja keskiöön ja tehdä niistä omia juttujaan. Tämä on suoraa seurausta Extendet Universumista, jossa novellit, pelit ja muut ovat näistä hahmoista kiinnostuneet. Hahmojen kehitys on tapahtunut pitkälti siellä, ennen kun niistä aletaan elokuvia tai sarjoja tekemään, mikä on vasta se se rajapinta, jolloin suurempi yleisö ne kohtaa.

Disneyn näytön paikka

Disney lunasti lupauksensa ja teki elokuvasaagan päättävän trilogian, roudaten samalla roppakaupalla ikonisia hahmoja alkuperäisessä roolituksessa valkokankaalle. Vaan saiko saaga päätöksensä? Ei oikeastaan. Se myös kierrätti paljon aiempia teemoja sisäisestä hyvän ja pahan taistelusta. Ei ollut Kuolemantähteä, mutta oli planeettaan rakennettu Starkiller -tukikohta, eräänlainen Death Star 2.0. Ei ollut Darth Vaderia mutta oli toinen maskipää Kylo Ren, joka jemmaili Vaderin maskia fanaattisesti. Oli myös keisari, taas. Mutta toisin, kun monessa muussa Star Wars tarinassa, tämä oli tarpeen kertoa. Se sulki ympyrän ja antoi saagalle arvoisensa päätöksen koukkuineen.

Tarina pitää keskeisistä teemoistaan kiinni hyvin. Läpileikkaavana teemana hyvän ja pahan mittelö, mitä tehdään yhtälailla pään sisällä kuin valomiekalla kanssa heilumalla. Efekteissä ei menty mielettömyyksiin - jopa taistelukohtauksissa oli sitä samaa tuntua ja fiilistä, mikä ensimmäisissä leffoissa oli, ja joka Lucas efektimyrsytyksestä puuttui tyystin. Paikat olivat näyttäviä, ohjaus kelvollisen paremmalla puolella eikä roolitustakaan moittia isommin voi. Turhia hahmoja oli, mutta ei mitään niin häiritsevää sontaa, kuin Lucasin ensiosissa. Eikä typerää päälle liimattua selittelyä, kuten nyt vaikka äärettömän nolo C3PO:n syntytarina...

Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että Disneyn leffoista aistii tarpeen rakennella sivuhahmoja, joille annetaan kohtalaisen paljon huomiota ja joista voidaan tehdä söpöjä nukkeja oheiskauppaa varten. Tarinankerronnassa toistuu Disneyn hyväksi havaitut kliseet, johon turvaudutaan paikoin liikaakin, mutta ne eivät tee elokuvista saati taustalla olevasta tarinasta huonoa, joskaan ne eivät myöskään korosta sisältöä. Sanottakoon tätä vaikka Disneyhälinäksi, joka on väistämätön sivuvaikutus kaikissa Disneyn jutuissa. Kompromissi se on sekin, että tuotantoyhtiö joutuu asemoimaan itsensä tiettyyn tyyliin ja tunnusmerkkeihin.

Lopputulos ei ollut loistavaa mannaa taivaalta, eikä se paaluttanut jälkiään populaarikulttuuriin, ei edes varjon verran siitä, mitä ensimmäiset elokuvat tekivät, mutta aikakin oli muuttunut ja odotukset erittäin haastavat. Kaiken kaikkiaan Disney veti homman kotiin ison peukalon arvoisesti, etenkin kun ottaa huomioon, kuinka helposti koko homman olisi vedellyt pitkin reisiä - joskin Lucasin ensiosien jälkeen rima ole vedetty jo todella matalalle, niin matalalle, että sen alittaminen olisi vaatinut jo aikamoisia ponnisteluja.

Pääasia on se, että Disney on ottanut niin trilogiasta kuin muistakin Star Wars leffoista kunnioittavasti opiksi ja osaa myös soveltaa näitä oppeja.

Mandalorian ottaa luulot pois heti

Sitten päästiin asiaan. Mandalorian tuntuu, näyttää ja haisee Star Warsilta! Voima, valomiekkailu, Star Wars pahikset - kaikki se mihin on liikaa turvattu, on jätetty pienempään rooliin, mutta pidetty kuitenkin mukana. Tasapaino on paremmin hallinnassa ja on onnistuttu rakentamaan hahmoja, joilla on persoonallisuutta ja joista oikeasti välittää. Samaa ei voi sanoa Jar-Jar Binksistä, Greedosta, Qui-Gon Jinnistä tai samassa suhteessa edes Anakin Skywalkerista. Sen sijaan samaa voi sanoa prinsessa Leiasta, Lukesta, Han Solosta, C3PO:sta (vanhojen leffojen, esiosien C3PO oli säälittävä nolostus) ja R2-D2:sta. Uuden trilogian Kylo ja Rey kumppanineen sijoittuvat johonkin tähän välimaastoon.

Tässä mielessä Mandalorian on paljon lähempänä alkuperäistä Star Warsia aavikkojen hiekkaisine tunnelmineen, tomuineen ja likoineen. Tunnelmaa, johon esiosan trilogia ei päässyt lähellekään, edes silloin kun se epätoivoisesti yritti.

Mandalorianin kuvasto kunnioittaa lähdeaineistoa muutenkin niin selkeästi kuin hienovaraisesti harkiten. Eletään maailmassa, jossa Imperiumi on juuri kaadettu, mutta sen yksittäisiä ryppäitä yrittää vieläkin olla jossain touhuamassa. Kapinaliike on ottanut valvottavakseen monia systeemejä ja byrokratia on alkanut heräämään sen sisällä. On haettu realistisempaa kuvausta millaiseksi maailma muodostuu, kun siihen syntyy valtava valtatyhjiö, jota mikään taho ei pysty tai halua tyystin täyttää. Sota on voitettu, mutta taisteluja ei tyystin ole lopetettu. Galaksi on vailla yhteistä suuntaa ja kaikkialla hälisee palikoita, jotka on etsimässä paikkaansa. Maailma, jossa hahmoilla on eriäviä mielipiteitä asioista.

Sarjassa vilahtelee Star Wars artefakteja, esimerkiksi AT-ST "käveljiä", joka on tuttu paitsi elokuvista mutta joiden kanssa on saanut vääntää monessa ja monessa Star Wars pelissä. Se esitetään täysin toisenlaisena vastustajana ja haasteena, mihin aiemmin on enemmälti totuttu ja kieltämättä onnistuen luomaan myös vaaran tunnetta, joka panssaroidun ja raskaasti aseistetun ajoneuvon kohtaamiseen tulisikin liittyä. Tällaiset pienet nyanssit antavat katsojalle kosketuspintaa ja tekevät maailman tutummaksi. Niiden kautta rakentuu se side hahmoihin ja niiden kohtaamiin haasteisiin, joka herättää empatian ja katsoja alkaa oikeasti välittää miten hahmoille käy.

Disneyn väkevä ja päämäärätietoinen tuotanto-organisaatio on tiedostaa, että ilman herkkyyttä ymmärtää yleisöä ei synny mitään, mihin yleisö mieltyy. Mutta jos kuitenkin näin, niin myös sortuu Disney myös valitsemaan turvallisia lähestymistapoja, jotka paistavat häiritsevästi läpi.

Kun sarjan edetessä päädytään tilanteeseen, että aletaan keräämään aiemmissa jaksoissa esiintyneitä hahmoja yhteen taistelemaan suurempaa haastetta vastaan, tulee vähän sellainen olo, että tämä on nähty ennenkin. Se johtuu siitä, että se on - lukemattomia kertoja. Televisiosarjoissa on turvauduttu vuosikymmeniä näihin tuttuihin "suosikkihahmoihin", jotka kerätään yhteen ja jossa kaikki näyttelevät tärkeää osaa kun selätetään yhteistä uhkaa. Se tarjoaa helposti lähestyttävän premissin, jossa kuvataan hahmojen henkistä kasvua ja niiden voimakkuuksia. Asiassahan ei sinällään mitään vikaa ole, ja se sopi tarinaan hyvin. Sen ennalta-arvaamattomuus ja siihen liittyvät kliseet sen sijaan pomppasivat esille räikeästi. Jokseenkin häiritsevän ristiriitaisia ajatuksia herättää myös varusteensa menettämäänsä Boba Fettiin törmääminen seikkailujen tiimoilta, joskaan mistään täysin ajattelemattomasta päälleliimauksesta ei sentään ollut kyse.

Mandalorianin vahvana teemana läpi sarjan on nimittäin taisteluhaarniskaan liittyvä symboliikka. Varusteet tekevät soturin, jonka on noudatettava tiettyä etiikkaa tiukasti ja kyseenalaistamatta. "Tämä on tie", toimii mantrana. Panssari tekee hahmosta monessa mielessä vahingoittumattoman, mutta ei täydellisesti. Lisäksi panssari ei ole täysin valmis, mikä toimiikin alussa sankarin motiivina hankkia palkkioita etsimällä kohteitaan. Jotta panssaria voisi rakentaa, pitää noudattaa myös sitä etiikkaa, jota sen rakentaja vaatii. Tämä luo asetelman tietynlaisesta järjestyksestä, johon sankari on alisteinen. Kun osa muista sarjassa esiintyneistä mandalorianeista eivät seuranneet mandalorialaista uskoaan lainkaan niin fanaattisesti, joutui päähenkilö puntaroimaan omia arvojaan ja hyväksymään muiden arvoja. Varsin usein ollaan jossain muodossa sellaisien perustavien kysymysten äärellä, kuten mikä tekee minusta minut? Olenko eheä paitsi moraalisesti myös muuten ja mitä se tarkoittaa?

Mandalorian on niin ikään päähenkilön kasvutarina, jossa hän joutuu pohtimaan panssarin ja sen sisällä olevien persoonien ristiriitoja. Tietyllä tavalla voikin nähdä, että panssari edustaa sitä ulkoista paineitta, minkä yhteiskunta meihin luo tiettyine toimintatapoineen ja käytöksineen, ja sisällä oleva identiteetti joutuu näitä asioita kohtaamaan, usein uskaltamatta tai voimatta näyttää kenellekään, mitä kuoren alla oikeasti on.

Nämä ovat teemoja, joita yhteiskunnassa käsitellään tällä haavaa todella paljon, liittyen aina seksuaalisuudesta omaan keholliseen kohtaamiseen. TV on täynnä liikalihavuutta, erilaisuutta ja poikkeavia elämäntapoja käsitteleviä tosi-TV -sarjoja, joissa nämä kohteet ehkä hieman kyseenalaisesti karnevalisoidaan jonkinlaisina friikkeinä. Erilaisuuden kohtaamiselle on kuitenkin tilausta koko länsimaalaisessa kulttuuripiirissä. Näitä "friikkeä" ei ainoastaan ihmetellä tai käytetä oman itsensä vertailuun - niihin yhtäältä myös samaistutaan ja pyritään ymmärtämään. Tähän saumaan Mandalorian onnistui asettumaan erittäin hienovaraisesti, joskin tiedostetulla tavalla.

Tämä tietysti on vain yksi ulottuvuus sarjassa. Siitä löytyy toimintaa, huumoria, vakavuutta, puhuttelevia hahmoja, hienoja efektejä - ja onhan se Star Wars. Lisäksi päähahmot eivät ole mitään supersankareita. He ottavat osumaa välillä ihan huolella. Sinällään on turhaa keskustella siitä, mikä ulottuvuus on tähdellisin. Pointti kun on siinä, että niitä on paljon ja ne toimivat yhteen hyvin.

Kunnes sitten homma meni hämmentävän sekaiseksi.

Ei ohjelma, vaan se mikä se ohjelma oikeastaan on. Nimittäin, Mandaloriania on esitetty kaksi kautta kolmannen ollessa tulossaan, kun Disney pisti pihalle Book of Boba Fettin. Hämmennys johtuu siitä, että Book of Boba Fett on teknisesti Mandalorianin spin-off, joka voisi yhtä hyvin olla myös itsenäinen juttunsa, joka pohjaa Star Warsin ethokseen Boba Fett nimisestä hahmosta. Vaan kun se nivoutuu niin vahvasti Mandalorianiin, ettei kumpikaan sarja näiden orgioiden jälkeen enää ole ennallaan itsenäisenä omana möhkäleenään. Book of Boba Fett voisi olla yhtä hyvin yksi Mandalorianin tuotantokausista.

Sarjat yleensäkin pyristelevät eroon rajoitteista ja tuotantotavoista, jotka ovat perua siitä, kun kaikki esitettiin tiettyyn aikaan televisiosta sen ehtojen mukaan. Elämme murroksen aikaa, jossa jotkut uudet ideat ja lähestymistavat toimivat toisia paremmin ja jossa vasta poimitaan niitä hyviä ja huonoja tapoja. Niin se rullaa maailma eteenpäin ja joskus se voi hämmentää.

The Book of Boba Fettiä katsoessa ei ole varma mitä oikeastaan katsoo ja mitä suurempaa tarinaa seuraa, mutta sitä kyllä seuraa silti mielellään.

Star Wars universumissa Boba Fett on siis Jangon poika - tai siis hänen oma klooninsa. Jango oli se tyyppi, josta kaikki kasvottomat valkoiseen panssaripukuun ja kypärään puetut Stormtroopperit on kloonattu ja jotka ovat käyneet intensiivisen koulutuksen, mutta jotka eivät ikinä osu mihinkään ja joita kaatuu taisteluissa kuin heinää. Että ihan yhtä hyvin heitä voi lähteä pätkimään valomiekalla keskelle tulitaistelua. No mutta tosiaan, tässä on Boba Fettin syntytarina ja tästä hahmosta Disney katsoi tarpeelliseksi tehdä oman sarjansa.

Hahmo oikea syntytarina on kuitenkin sellainen, että se esiintyy geneerisenä palkkiometsästäjänä Imperiumin vastaiskussa muiden joukossa. Boba Fett onnistuu saamaan jäljittämänsä Han Solon kiinni, mutta nimen hahmo saa vasta seuraavassa leffassa Jedin paluussa. Hahmolla oli isohko, joskin aika turha rooli myös ensiosatrilogiassa.

Samassa geneeristen palkkiometsästäjien rivistöstä Imperiumin vastaiskussa voi bongata Mandalorianissa esiintyneen, itsetuhoon taipuvaisen IG-88 taistelufroidin, joka puolestaan sai nimen vasta eräässä Extended Universessa julkaistussa novellissa.

Book of Boba Fett keskittyy nimensä mukaisesti Boba Fettin hahmoon ja kertoo, mitä sille tapahtui sen jälkeen, kun se Jedin paluussa paiskattiin tutustumaan Sarlaccin ruoansulatukseen. Sarjan edetessä kurotaan Mandalorianin jälkeen jättämiä lankoja yhteen ja katsellaan takautumia samalla kun rikollissyndikaatin ja gansterien välisestä valtataistelusta veistellään tekosyitä tapahtumille.

Jostain syystä tapahtumat sijoittuvat Mos Espan kaupunkiin, joka sijaitsee sillä samalla Tatoonien planeetalla, jossa Luke Skywalker esiteltiin ihan ensimmäisessä leffassa. Siinä hän päätyi Obi-Wan Kenobin kanssa pahamaineiseen Mos Eisleyn kaupunkiin, josta Kenobin sanoin "viheliäisempää väkeä saa hakea". Siellä Boba Fett oli ottanut Jedin paluussa päivänsä päättäneen Jabba the Hutin valtaistuimen omakseen ja puuhaili nyt jotain solidaarisempaa ja oikeudenmukaisempaa gangsterimafiaa. Boba kun oli kokenut jonkinlaisen heräämisen, mitä takautumissa puidaan.

Jossain vaiheessa käsikirjoittajat ehkä oivalsivat, että yrityksistä huolimatta Boba Fett ei oikeastaan ole kovin rikas hahmo. Se ei ollut kiinnostava Lucasin ensiosaoksennuksessa, eikä pintaansa syvemmin hommaansa hoitavana palkkiometsästäjänä alkuperäisissä leffoissa. Se ei ole erityisen kiinnostava myöskään Book of Boba Fettissä.

Ainoan kerran Boba Fett oli todella kiinnostava, kun se rakettireppunsa avulla lensi Luke Skywalkerin eteen pyssy tanassa ja Luke pätkäisi tussarin kahtia valomiekalla. Silloin pystyi ilmeettömän kypärän läpi suorastaan aistimaan, että "voi paska, nyt tulee turpaan".

No myönnettäköön, että en ole perehtynyt kirjoihin ja sarjakuviin, jossa Boba seikkailee josko hahmo vaikka siellä olisi kiinnostavampi, mutta yleisesti ottaen, hahmosta puuttuu se sisäinen ristiriita, johon katsojan olisi helppo samaistua.

Disneyllä katsottiin viisaaksi toistella samoja tarinnallisia käänteitä ja kerrontaa, jotka jo nähtiin Mandaloriankin kohdalla. Taas etsittiin aiemmilta jaksoista - jopa Mandalorianista asti - tuttuja hahmoja taistelemaan yhteistä vihollista vastaan, haudattiin ennakkoluuloja ja räittiin lasereita niin pirusti. Pikkasen turvauduttiin taas deus ex machinaan ja jätettiin homma odottamaan seuraavaa sarjaa, jossa tullaan näkemään varmasti niin Boba kuin Mandalorianilainen, vauva-Yoda ja Luke. Ties nyt sitten minkä hahmon ympärille paletti rakennetaan seuraavan kerran, mutta kaavaansa Disney ei isommin tule muuttamaan, se on varma.

Tämä sanottuna, ei oikeastaan ehkä kannatakaan, sillä niin Mandalorialainen kuin Book of Boba Fett kuitenkin toimivat hyvin. Samaan tunnelmaan ei ole päässyt mitkään Disneyn puskemista Star Wars leffoista, joskaan eivät ne nyt ihan valovuosien päähän ole niistä jääneetkään. Lucasin hämmentävä ensiosatrilogia on jättänyt paljon traumoja, joita uusien Star Wars -teosten tekijät eivät voi olla käsittelemättä. Vahinko on tehty, eikä niitä saa tekemättömiksi ja niiden kanssa on vain elettävä. Tähän asti Disney on tehnyt jatkuvasti parempaa työtä franchisen eteen ja onnistunut uudistamaan sitä lähdeaineistoa kunnioittaen.

Star Wars on aina käsitellyt muutosta ja haasteiden voittamista. Sen maailma on aina ollut arvaamaton ja täynnä uhkia, joita hahmot ovat kohdanneet oli se sitten sisäistä voimaa ja uskoa tulevaisuuteen etsien. Oli kulissina sitten avaruuhävittäjän ohjaamo tai villin lännen elokuvista estetiikansa ammentavassa Mos Espassa syrjäisellä Tatoonien planeetalla. Star Wars on parhaimmillaan, kun se keskittyy käsittelemään henkistä kasvua ja yksinkertaisten haasteiden voittamista. Mitä enemmän se yrittää rönsyillä olemaan syvää filosofista pohdintaa, politiikkaa tai koskettavaa taidetta, sen pahemmin se epäonnistuu.

Ei voi liiaksi toistaa, että scifi ja fantasia antaa meille mahdollisuuden nähdä ja käsitellä kauempaa katsoen asioita, jotka muutoin ovat liian lähellä. Star Warsin maailma antaa eväät tietynlaisille asioille, joissa sen tulisi pysyä ja tehdä ne niin hyvin kuin mahdollista. Nimittäin kun se lestissään pysyy, se tekee hommansa todella hyvin ja viidyttävästi.