Dyyni

Se oli aivan tavallinen syyskuinen aamu, jona ihmiset olivat menossa työpaikalleen tekemään kovin tärkeältä pitämiään tavallisia ihmisten juttuja: Lojumaan avokonttoreissa kuin testirotat, soittelemassa puheluita järjestääkseen asioita, varojaan ja yrittäessään saada langan toisessa päässä kuunteleva kanssanisäkäs ostamaan vakuutuksen pahan päivän varalle, kuukausitilauksen sukkia tai ravintolisiä.

Siinäpä muiluivat nahka-apinat oravanpyörässään tyytyväisenä pahaa aavistamatta, kun terroristit kaappaamillaan lentokoneilla kurvailivat New Yorkin korkeimpia pilvenpiirtäjiä päin, muuttaen maailman siinä sivussa peruuttamattomasti.

Teko oli hätkäyttävän kammottava ja vastareaktio sen mukainen. Koalitio perustettiin ja sotakalustoa alettiin siirtämään tositoimiin Afganistaniin. Se rauha, mikä maailmassa vallitsi ei ehkä ennen sitä ollut arvossaan, mutta niitä aikoja tuli pian ikävä.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että vastareaktio oli sangen voimakas myös populaarikulttuurissa. Esimerkiksi vielä runsas 10 vuotta aiemmin filmatussa Rambo 3:ssa (1988) Sylvester Stallone taisteli sankarina jalon ja kunniallisen afgaanikansan kanssa sielutonta Neuvostoarmeijaa vastaan. Tämä asetelma muuttui varsin nopeasti hyvinkin toisen näköiseksi kyseisen syyskuun yhdennentoista jälkeen. Enää ei mitään aavikkokansaa käsitelty ihan samanlaisten lasien läpi kuin aiemmin.

Kulttuuri on aina aikamme peili ja vanhemmiten se muuttuu artefaktiksi, jonka kohtaamiseen liittyy aina haasteita. Oli kyse sitten sodasta, politiikasta tai vaikkapa sukupuoli- tai etnisistä representaatioista - mikään niistä ei näyttäydy samalta kuin tekohetkellä riittävän ajan jälkeen. Myönnettiin sitä tai ei, mutta joskus maailma oli toisenlainen. Aiempaa ei pitäisi kuitenkaan niin usein tuomita kuin nähdä se suhteena kuinka paljon on muututtu, kasvettu ja kehitytty - menty johonkin suuntaan ainakin.

Onko aika vielä kypsä ja mahdollistanut aiheen koluamisen riittävän monesta näkökulmasta, jotta voidaan kertoa tarina ulkopuolelta tulevan, etuoikeutetun henkilön nousemisesta aavikkokansan profeetaksi niin, että nähdään asetelman läpi mistä tarina oikeasti kertoo? Tämä on kysymys, jota Dyynin kohdalla on aiheen miettiä kahteenkin kertaan.

Frank Herbertin kynäilemä scifiklassikko Dyyni (1965) kertoo ylimystösuvun vesasta Paul Atreidesista, josta tulee aavikkokansan messias ja joka sissisodalla ja terrorismin keinoin pistää polvilleen mahtisuvut sekä kaikkia hallitsevan keisarin. Dyyniä on kerta toisensa jälkeen sanottu kirjaksi, josta on mahdotonta tehdä elokuvaa. Se ei ole silti estänyt yrityksiä. Ensimmäinen surkuhupaiseksi monumentiksi muodostunut David Lynchin yritys tehtiin vuonna 1984. Se ilmestyi aikana, jolloin musta oli selvemmin mustaa ja valkoinen valkoista.

Elokuva tunnetusti floppasi monesta syystä siinä määrin komeasti, että nykyään se on klassikko. Vuonna 2000 tarina yritettiin vangita minisarjan muodossa John Harrisonin vetämänä vähemmän mieleenpainuvasti ja nyt viimeksi haasteeseen tarttui Denis Villeneuve, joka koronan ja studiopomojen vääntämisen jälkeen sai sen teattereihin 2021 lopulla.

Lausahduksessa, ettei Dyyniä voi filmata lienee jotain perää, kun katsoo millainen omituinen kokoelma tulkinnaksi kutsuttuja säätämisiä on saatu läjään ja millaisia haasteita ne ovat kohdanneet. Lynchin Dyyni oli täysin lapasesta lähteneen kunnianhimon rampauttama teos, joka pyrki olemaan taidetta, pohtivaa draamaa ja toimintaa onnistuen kummallisesti olemaan samanaikaisesti kaikkea tätä ja eikä mitään niistä. Harrisonin Dyyniin hahmot oli haettu suoraan ylinäyttelemisen sairaalan akuutilta osastolta, joista osa oli pumpattu täyteen valiumia. Villeneuve puolestaan taas teki ajankuvaan hyvin istuvan filmin, joskin kenties välillä unohtaen tekevänsä Dyyniä, toisaalta muistaen sen turhankin hyvin.

Mutta jotta ei synny epäselvyyksiä, niin yksikään näistä tulkinnoista ei ole leimallisesti huono. Ei lainkaan. Ne ovat vain kovin erilaisia ja samaan aikaan hyvinkin samanlaisia. Kaikki ne nostavat esiin yhden muita oleellisemman kysymyksen: Onko Dyyni ylipäätään sellainen teos, joka edes pitäisi elokuvaksi saattaa?

Tätä kysymystä ei nimittäin voi missään tapauksessa sivuuttaa, sillä Dyynin vaikutus kirjana näkyy populaarikulttuurin kaanonissa lukemattomissa muissa teoksissa niin tarinoissa, visioissa kuin kuvastoissa ja tunnelmissa.

Vaan millainen teos Dyyni oikeastaan onkaan - puhuttaessa siis niistä kolmesta ensimmäisestä kirjasta, joista elokuvia on veivattu ja jotka käsitteeseen "Dyyni" yhdistetään?

No, paikoin mestarillinen, joskin suurimmaksi osin melko keskinkertaisesti kirjoitettu eepos, jossa on hirvittävän paljon visioita ja ideoita, mutta jonka hahmot ovat pääosin yksiulotteisen suoraviivaisia, naiiveja ja lapsellisia. Aika on kohdellut osiltaan sitä armottomasti, mutta yhtäältä se on myös harvinaisen ajaton ja ajankohtainen tänäänkin. Ennen kaikkea, Dyyni oli ensimmäisiä sorttisistaan, jotka tuli suuremmalle yleisölle tutuksi viitoittaen tietä muun muassa Star Warsille ja koko sen universumille.

Dyyniin mahtuu läjäpäin erilaisia hahmoja, mutta kaksi niistä on tärkeintä, joiden kautta ja joihin kiteytyy kirjan tärkeimmät teemat kuten muutos, sopeutuminen ja uuden kohtaaminen sekä järkkymätön pysyvyys, rakenteiden säilyttäminen ja muottiin pakottaminen. Valtaa käsitellään molempien hahmojen kautta, mutta täysin eri näkökulmista.

Paul Atreides on jumalakompleksinen narsisti

Ehkä hieman mutkat suoraksi vetävä toteamus, mutta ei ihan tuulesta temmattu. Nimittäin hahmona Paul edustaa paitsi patriarkkaista monarkiaa myös kapinallisuutta olemassa olevaa valtarakennetta kohtaan. Hän haluaa elää paremmassa ja oikeidenmukaisemmassa maailmassa ja nämä motiivit ohjaavat hänen tekemisiään aiheuttaen myös etenkin henkisiä dilemmoja. Häntä on syntymästä asti valmennettu erikoisasemaan talonsa tulevaksi johtajaksi.

Narsistiksi Paul Atreidesia sietää kutsuttavan, koska hahmo suhtautuu ihmisiin välineinä läpi koko kirjan. Fremenin, Dyynin aavikkokansa on hänelle "aavikon voima", joka tulee valjastaa ja sen hän myös tekee käyttäen hyväkseen ennustuksia "ulkoa tulevasta messiaasta". Alussa tämä ei ole vielä niin selvää Paulin ollessa vielä nuori ja viaton. Hänellä on korkeat moraaliset ajatukset, mikä aiheuttaa kamppailua selviytymispyrkimyksen parissa.

Rankka ympäristö alkaa koulia häntä ja ennen pitkää hän alkaa itsekin uskoa olevansa messias. Hän ei häpeile erinomaisuuttaan vaan valjastaa sen voimaksi kostonhimon ohjaamalla polullaan. Hän uskottelee motiiveinaan olevan taistelu sellaisen maailman puolesta, jonka hän mieltää paremmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi. Samalla syvä viha Paroni Harkonnenia, Keisaria ja koko vallitsevaa järjestelmää kohtaan nostaa päätään toistuvasti ja vakaasti, kuin dyynin varjo päivän kääntyessä illaksi. Loppuratkaisuun mennessä hänestä oli kuoriutunut häikäilemätön vihollisten nujertaja.

Tulkinnasta riippuen Paulin voi nähdä olemaan pakotettu venyttämään moraaliaan, mutta kyllä hän ihan omastakin takaa melkoisen radikaaleihin ratkaisuihin päätyy. Niiden hyväksyminen tai tuomitseminen ei ole ihan simppeli juttu mitenkään päin, ellei vallan tekopyhäksi heittäydy. Tämä pohdinta onkin tarinan kutkuttavimpia ulottuvuuksia.

Jos analogiaa muihin teoksiin haluaa etsiä, niin tämä on samantapainen kasvutarina, kuin mitä Star Warsin esiosissa seurattiin Anakin Skywalkerin kohdalla. Paul Atreidesista tuli Paul Mua'dib siinä missä Anakinista tuli Darth Vader. Dyynissä muutos tosin oli paljon uskottavampi, ymmärrettävä ja syvällisempi.

Mutta vaikka itsetietoinen ja poikkeuksellinen hahmo Paul onkin, hän on myös pelinappula muiden joukossa paljon suuremmassa pelissä. Bene Gesser -noitapiirin tuhansia vuosia harjoittanut geneettinen jalostus kulminoituu Paul Atreidesiin. Uinujaan, joka voi katsoa sinne, minne yksikään Bene Gesseriläinen ei voi.

Filmatisoinneissa on Paulin hahmon suhteen kompuroitu omalla tavallaan merkillisissä asioissa. Päällimäisenä tietenkin Paulin iän suhteen. Kirjassa nimittäin Paul on alussa 14-15 -vuotias pojankoltiainen ja sen lopussa noin 17 vuotias miehenalku. Jostain kumman syystä ohjaaja toisensa perään on ajatellut, että Paul olisi vähän vanhempi - ainakin mitä tulee näyttelijävalintoihin.

Harrisonin vuoden 2000 minisarjassa Paulia näytellyt Alec Newman oli tällöin 26-vuotias - ei viittätoista. Lynchin vuoden 1984 Dyynissä samaa roolia vetänyt Kyle MacLachlan oli 25 ja uusimmassa Villeneuven version Paulin roolissa oleva Timothée Chalamet 26 vuotta.

Ei ole missään määrin sama asia, onko päähenkilö 15- vai 25-vuotias sellaisessa tarinassa, jossa kuvataan tällaisen henkilön kasvua pojasta mieheksi. Ei ole sama, onko herrojen puheita keskeyttävä omia ajatuksiaan tarjoileva hahmo poika vai nuori mies. Tai kun kyseessä on hahmo, joka omaksuu hänelle ennustetun messiaan polun.

Ei ole sama asia sekään, päristeleekö kauppakeskuksen parkkipaikalla mopoautolla öiseen aikaan menemään 15-vuotias pojankloppi vai 25-vuotias miehenalku. Miksi se on samantekevää sitten tällaisessa kirjassa, jossa päähenkilön ikä on melkeinpä alleviivattuna mitä se on?

Se, että Paul ei ole aikuinen, mutta pyrkii oppimaan kuinka käyttäytyä kuin aikuinen, on oleellinen osa kasvutarinaa ja vuorovaikutusta muiden hahmojen kanssa. Hän on joutunut ohittamaan lapsuutensa jo ollessaan turvassa kaukana kotimaailmassaan, koska häntä valmisteltiin tulevaan - eikä hänellä toden totta ollut aikaa lapsuuttaan kokea aavikkokansan keskuudessa verivihollisten valloittaessa paikat.

Ikä on selitys sille, miksi Paul voi olla tahditon ja miksi kaikki suhtautuvat siihen ymmärryksellä tai väheksyen siinä missä se asettaa hänet tilanteeseen, jossa hän ilman kokemusta joutuu selviämään suurista haasteista ja kasvamaan aikuiseksi liiankin varhain.

Mutta jos on ongelmia Paulin iän kanssa, on niitä myös roolin asettamisessa mittasuhteisiinsa. Paulin rooli on välttämättömän tärkeä, mutta sen nostaminen kirkkaaksi päärooliksi on toinen juttu. Keskeisintä kun on Paulin henkinen matka. Hahmo menee virran mukana hänelle asetettua tietä pitkin tasolta seuraavalle, kunnes ohittaa tien rakentaneet ja joutuu tekemään omat valintansa.

Tätä kummallista mystistä heräämistä kutsutaan myös toisella vähän arkisemmalla sanalla: Aikuistuminen. Se ei lopulta vaadi näyttelijältä niinkään erinomaista kykyä tulkita moninaisia tunteita kuin vilpittömyyttä ja kykyä eläytyä roolihahmonsa kohtaamiin tilanteisiin.

Ehkä roolin ylikorostamisella ja näyttelijöiden iällä on jotain yhteyttä. On ehkä ajateltu, että Paulin näyttelijän pitää olla riittävän karismaattinen ja kokenut, jotta hän selviää odotuksista - joita hahmoon ei olisi edes tarpeen laskea. Ehkä on ollut vain ongelmia kohdata sitä tosiasiaa, että Dyyni on hyvin monella tavalla paljolti nuorten kirja.

Nuori roolinsa ikäinen henkilö varmasti osaisi tulkita parhaiten millaista on olla ennenaikaista aikuistumista vaativassa tilanteessa, ollessaan itse keskellä isoa elokuvatuotantoa merkittävässä roolissa.

Asia näyttäytyy selvemmältä kun kysyy, että tarjoaako Paul Atreidesin yleensä kummoisia edellytyksiä näyttelijän pääsevän loistamaan?

Niinpä.

Jokainen Paulia esittänyt näyttelijä on kuitenkin vetänyt roolinsa hyvin. Hahmo ei vain tarjoa paljoakaan nyansseja. Villeneuve tosin yritti luoda tilaa niille muutamalla hieman yliampuvalla kohtauksella, kuten kuvaten Paulin kokemuksia ensimmäisistä tukevammista Maustehuuruista, mutta ei mennä nyt siihen.

Newmanin innostus Dyyniin paistaa ihastuttavasti läpi koko minisarjan ja hän selkeästi ymmärtää mistä on kyse. Hän ottaa roolinsa vakavasti ja tekee määrätietoista työtä tulkinnassaan herkeämättä.

Roolisuoritukseen jää tosin paljon myös parantamisen varaa, mutta se ei välttämättä ole niinkään Newmanin vikaa kuin tuotannon, joka selvästi joutui käyttämään niukkoja resurssejaan harkiten. Harrison oli päättänyt panostaa laajempaan kerrontaan enemmän kuin useisiin ottoihin, mikä kokonaisuutta ajatellen näkyy niin hyvänä kuin huonona juttuna.

MacLachanin ainutkertainen karisma puolestaan tekee hänen Paulistaan sekä etäisen että jollain tavalla lähemmäksi kutsuvan. Tämä toistuu hänen rooleissaan aina Twin Peaksin agentti Cooperista Sinkkuelämän Trey MacDougaliin. MacLachan on sen verran toisesta maailmasta, että tulevaisuuden scifitarinan messiaaksi hän istuu jopa luontevasti.

Chalamet taasen on hyvin miellyttävä ja sympaattinen. Hän istuu erinomaisesti rooliin, jossa hän on haluttua kauraa ja jonka harteille on langetettu valtavat odotukset. Karisma on kohdallaan ja hän saa hahmoon syvyyttä - jota ei tosin välttämättä siinä alunperin ole.

Kaikkia näitä roolisuorituksia on myös kritisoitu, mutta on hyvä muistaa se Gandalfin parta, jonka tuuheudesta fanit jaksoivat vääntää Taru Sormusten Herra -filmatisointien yhteydessä. Itseasiassa, ongelma kritiikissä ei ehkä liity niinkään rooleihin ja niiden toteuttamiseen kuin ohjaukseen ja käsikirjoitukseen. Paremmin tämä tulee havaituksi, kun silmäillään toista avainhahmoa:

Paroni Harkonnen on epävakaa pikkulapsi

Tarinan pääpahiksena esiintyy kultalusikka suussaan syntynyt, ilmeisen lellitty ja läpeensä hedonistinen Paroni Vladimir Harkonnen, joka filmatisoinneissa on tulkittu valitettavan yksiseitteisesti vain pahaksi ja ilkeäksi hahmoksi.

Lähdeteoksessa Paroni kuvataan hyvin tunnevammaiseksi hahmoksi, jonka empatian on syrjäyttänyt ahneus ja jonka valtava kalvava epävarmuus nostaa alati päätään. Paroni korostaa omia suunnitelmiaan, korostaa itseään ja välttelee kaikin keinoin tilanteita ja henkilöitä, jotka voisivat toimia peilinä hänelle itselleen. Hän on katkera ja kaunainen, täynnä pohjatonta ja järjetöntä vihaa Atreideseja kohtaan, mikä suorastaan pakkomielteisesti ajaa hänet häikäilemättömään kostoon ja sen loputtomaan hekumaan. Hänelle ei riitä voitto tai luovutus - hän tahtoo nöyryyttää Atreiseja, haluaa heidän kärsivän ja tietävän, kuka heidät nujersi.

Paroni Vladimir Harkonnen on ennen kaikkea kuvaus huonosta ihmisestä, mutta ei puhtaan pahasta. Paronilla on motiiveja, joihin pahuus tai ilkeys ei sellaisenaan lukeudu. Hahmo on karikatyyri kaunoissaan ja epävarmuuksissaan vellovista persoonista, joiden suhteellisuudentaju on aikaa sitten haihtunut olemattomiin. Se on kuvaus hahmosta, joka on vajonnut niin syvälle omaan sontaiseen negatiivisuuteensa, ettei siellä ole enää mitään kaunista ja josta ei ole enää minkäänlaista ulospääsyä.

Villeneuven Dyynissä ollaan keskitytty kuvaamaan Paroni vaikutusvaltaisena ja vaarallisena hahmoja, joka kylvää pelkoa kaikkialle. Stellan Skargård vetää kyllä selkäpiitä kylmäävän roolin kovan luokan karismalla, joka tumppaa olemattomiin piirteet hahmon epävarmuudesta ja ailahtelevasta hedonismista. Uusin paroni on vaarallinen, mutta se perustuu hahmon herättämään pelkoon, ei niinkään sen psyykkiseen epävakauteen.

Harrisonin Dyynin Paronia puolestaan tähditti Ian McNeice, joka takuuvarmoilla konkarin otteilla toi lähdeteoksessa olleita piirteitä esille. Minisarjan teatterinomaisuus tosin jätti tulkinnan hieman väljäksi ja korvasi sen ylenpalttisuudella. Teatterissa kun kaikki tehdään korostetusti yleisön edessä, elokuvissa ja TV-sarjoissa keskitytään enemmän yksityiskohtiin leikkauksen ja kuvauksen sen mahdollistaessa kyseisessä mediassa. Tarinankerronta on väistämättä erilainen.

Jostain syystä minisarja nojautui kauttaaltaan niin paljon teatteriperinteeseen, että useasti mietti sen toimivan ehkä paremmin teatterin lavalla kuin näköradion ruudulla. Jotain käsitystä antaa ehkä se, että neljännen seinän rikkova Paronin monologi kameralle erään kohtauksen päätteeksi ei erityisemmin pompannut esiin. Mcneicelle se tuntui kuitenkin sopivan hyvin ja hän todellakin otti ilon irti roolistaan.

Kirjan hahmolle uskollisimman tulkinnan Paroni Harkonnenista kuitenkin tarjoili Kenneth McMillian Lyncin Dyynissä vuonna 1984. Hahmo oli räikeästi yliampuva, äänekäs ja röyhkeä. Nimenomaan vastenmielinen todella monella tasolla. Tämän Paronin mielentila kerrassaan räjähteli ääripäästä toiseen yhdessä silmänräpäyksessä. Se oli limainen ja lihava, paiseiden täyttämä hahmo, jonka läheisyys pelkästään ajatuksena kuvotti. Ennalta-arvaamaton, vaikutusvaltainen - eritoden vaarallinen - ja suunnattoman epävarma mätäpaise. Tämä oli se Paroni, josta katsojat eivät löytäneet mitään ihailtavaa ja jonka pelkkä näkeminen herätti lähinnä inhoa ja häpeää. Sellainen Paroni on kirjassakin. Kukaan ei tahdo hänen lähelleen, mutta monien on ylimystöä myöden vain pakko siihen alistua.

McMillan ei roolissaan turhia säästele ja hyvä niin. Suoritus on niin kamala niin monella tasolla, ettei vastaavaa tahdo toiste nähdä. Siksi se on myös erittäin onnistunut.

Hiekkaa, matoja ja Maustetta

Herbert on käyttänyt ihailtavasti ajatusta maailmansa voimasuhteiden ja yksityiskohtien luomiseen.

On Keisari, joka hallitsee Mahtisukujen tuella, Avaruuskilta, joka hoitaa avaruusmatkailun ja Bene Gesser -noitapiiri, joka omia juonia punoessaan on ulottanut vaikutusvaltansa kaikkialle. Kaikki ovat jollain tavalla riippuvaisia Mausteesta, jota löytyy vain yhdeltä planeetalta, joka myös Dyyninä tunnetaan.

Homma lähtee käyntiin siitä, että Dyyniä kauan hallinnut Harkonnenin suku joutuu Keisarin toiveesta luovuttamaan Dyynin hallinnan Atreidesin suvulle. Päätöksen takana on poliittinen tilanne, eikä siihen ole tyytyväisiä oikeastaan ketään. Se avaa kuitenkin erilaisia mahdollisuuksia, joita tahot lähtevät seuraamaan ja se antaa tilaisuuden toteuttaa kaikenlaisia pahaenteisiä juonia.

Tässä pääpiirteittäin se, mikä filmatisoinneista löytyy. Mikä niistä taas puuttuu, on tarinan kannalta vähemmän merkityksellisiksi katsotut asiat, kuten huonot kantapään kautta saadut kokemukset tekoälystä, minkä takia tietyt uskonnolliset ja filosofiset teokset ovat vallitsevia ja tekoälyn sijaan on ihmis-Mentaatteja. Myös pienempi mahtisukujen välinen poliittinen peli nyansseineen ja kohtaamisineen on jätetty ulos. Vähemmän on nähty vaivaa selityksiin, miten Fremenit onnistuvat toimimaan silmiltä piilossa, vaikka Dyynin kiertorata on täynnä Avaruuskillan satelliitteja. Salakuljettajista ynnä muista arkisista asioista, jotka avaavat miten Dyynissä asiat ovat järjestyneen, ei sen paremmin kerrota. Eikä siitä, mitä Fremenit oikeastaan tekevät Dyynissä ja miksi.

Harrisonin Dyyniä lukuunottamatta, näihin taustoihin ei juuri puututa, eivätkä ne Harrisonin tulkinnassakaan juuri millään tavalla avaudu.

Ironia on siinä, että juuri nämä pienen maailman suureksi kasvattavat jutut on oikeastaan väkevin peruste sille, miksi Dyynistä tehdä suurelokuva, mutta silti juuri ne puuttuvat filmauksista. On jääty ydintarinan ympärille, joka ei sinällään vaatisi niin valtavaa, avaamatta jäävää maailmaa ympärilleen.

Toisaalta näiden yksityiskohtien ja verkostojen valtava määrä lienee se syy, miksi Dyyniä kutsutaan tarinaksi, josta ei voi tehdä elokuvaa. Kun asiat ovat vahvasti sidoksissa toisiinsa, ei voida helposti jättää pois vain jotain yksityiskohtaa vaan on jätettävä pois kokonaisuuksia. Vastaavasti jokainen kokonaisuus vaatisi aika paljon kerrontaa. Vaikea arvioida onko hyvä vai ikävä asia, että Villeneuve on myös päätynyt jättämään paljon taustoja avaamatta.

Siihen on vallan oivallinen syy, miksi taistellaan veitsillä ja miekoilla ennemmin kuin lasereilla tykittämällä. Harmi, ettei sen ympärille ole rakennettu enemmän kaikenlaista jännittävää kikkailua.

Voimakenttä näyttelee kenties suurinta rooliaan alun taisteluharjoituskohtauksessa, joka uskollisesti seuraa filmatisoinnista toiseen kuin jalkasilsa, vaikka se sinällään on tarinan kannalta lähes yhtä hyödyllinen.

Monenlaista tulkintaa, monenlaisin resurssein

Harrisonin minisarja loistaa tuotantonsa vaatimattomuudessaan muiden joukossa kuin neonvalo. Kuten sanottu, tuotos muistutti enemmän teatteria kuin töllöstä katsottavaa tieteisseikkailua, mikä ei kuitenkaan ollut kokonaan huono asia. Kirjan Dyyniin on imeytynyt kosolti vaikutteita Shakespearen kirjallisuudesta ja toisaalta teatraalinen paatos sopii tapana yllättävän hyvin kertomaan tämän sävyistä tarinaa. Tyyli etäännyttää katsojan sopivassa määrin ja huomio kiinnittyy ideoihin, joita ei pyritäkään rautalangasta vääntämään valmiiksi.

Harrisonin tuotannossa useat kohdat, jotka olisivat vaatineen isoja efektejä sivuutettiin tyystin. Hypättiin suoraan vaiheeseen, jossa tilanne oli jo lauennut. Eittämättä kukkaron syvyys tuli näissä kohdin vastaan sillä vähääkään isompia stuntteja ja kalliimpia kohtauksia kierrätettiin häikäilemättömästi useita kertoja koko sarjan ajan. Aivan sama kuka hyökkäsi mihinkin, samat klipit samoine räjähdysten voimasta lentelevine ukkeleineen kelpasivat hyvin. Teatraaliseen tyyliin kuitenkin sopi hyvin, ettei efekteillä isommin edes yritetty mässäillä ja näissä olosuhteissa tyyli osoittautui kokonaisuuden kannalta toimivalta.

Harrisonin Dyyni seurasi lähdeteosta mainittavan uskollisesti. Siinä on paljon kohtia, jotka olivat kirjassa, mutta jotka eivät valitettavasti kovinkaan onnistuneesti vieneet tarinaa eteenpäin tai syventäneet sitä. Eittämättä tällaiset olisi hyvin voinut jättää leikkauspöydän lattialle ja sinne ne herkästi olisivat varmasti päätyneetkin jos sirkusta olisi pyörittänyt toisenlaisen tirehtööri. Kaikki tämä kuitenkin piirtää kuvaa asialle vihkiytyneestä porukasta, joka tunsi ja kunnioitti lähdeteosta. Roolisuoritukset puhuvat niin ikään tämän puolesta.

Lynchin Dyyni taas oli loputtomien ja liian suurten kompromissien tulos, joka muistetaan jokseenkin epäreilusti elokuvahistorian yhtenä suurena epäonnistumisena. Jälkikäteen voi viisastella, että koko filmi olisi kannattanut jättää julkaisematta, mutta miettiä sopii, mikä sitten olisi sen tilalla pilkan ja ivan kohteena?

Pohjimmiltaan Lynchin Dyyni ei ollut niin huono kokonaisuus, kuin tahdotaan tarinoida. Tietysti, kun elokuva tulee epäonnistumisen kautta tunnetuksi, sen huonoja puolia tulee samalla korostetuksi paljon enemmän kuin olisi syytä, samalla kun sivuutetaan kaikki vähääkään hyvä. Tehtävä alkujaankin oli kolossaallisen mahdoton. Piti syntyä Star Warsille vertoja vetävä spektaakkeli samaan aikaan kun tähtäimissä oli jo kokonaan kirjoittamattomien jatko-osien kuvaaminen. Tarinaa työstettiin työstämisen jälkeen ja lopulta se puristettiin aivan liian lyhyeen mittaan, jossa sen odotettiin kertovan koko trilogian mittainen tarina sävyineen ja syvyyksineen. Tuotanto oli valtava ja se toteutettiin haastavassa ympäristössä, jossa ei ollut valmiuksia sellaista toteuttaa. Aikataulu oli tiukka ja odotukset kasvoivat päivä päivältä.

Dyyni oli Lynchille henkilökohtaisesti kova isku, mutta miettiä sopii josko hän olisi koskaan saanut omaa tyyliään hiottua niin ainutlaatuiseksi ja omanlaisekseen ilman tätä takaiskua? Ennen Dyyniä tie hänelle oli auki ihan mihin suuntaan tahansa, joissa useimmissa odotti imartelevia ihmisiä, jotka halusivat hänet tekemään ties mitä. Tällaista asemaa tulee helposti kadehdittua tai ihailtua. Taustalla kuitenkin jokaisen imartelun ja työtarjouksen takana on pyrkimys hyödyntää käytössä olevaa lahjakkuutta ja tehdä rahaa. Se ei ole kaikkein mukavin tilanne siinä vaiheessa, kun se kohdalle sattuu.

Lynchin omaelämänkerrasta voi tulkita, että Dyyni oli eräänlainen tienhaara hänen urallaan, mikä paljasti alan raadollisuuden ja antoi tärkeän oppitunnin olla uskollinen omille visioille sekä ajatuksille - että paras tehdä sitä omaa juttuaan. Dyynin jälkeen Lynch ei ole vastaaviin massiivisiin projekteihin edes ajatellut koskevansa vaan pitäytynyt omanlaisessa moniulotteisessa surrealistisessa tarinankerronnassaan kehittäen sitä jatkuvasti edelleen. Olisiko ilman Dyyniä syntynyt Twin Peaksia sellaisena kuin se on, millä puolestaan on ollut valtavan suuri vaikutus tarinoihin ja tapoihin kertoa niitä. Lynch sai ehkä turpii Dyyniltä, mutta populaarikulttuuri voitti kirkkaasti.

Toinen ihan huomion kiinnittämisen arvoinen juttu on siinä, että Villeneuven oikein hyvän vastaanoton saanut Dyyni on sävyjen, tunnelman ja lukemattomien yksityiskohtien puolesta suunnattomasti velkaa Lynchin Dyynille - sen verran samalta tuoksuu Dyynin hiekka kummassakin teoksessa.

Lähdeteos jättää yksityiskohdat ja visuaaliset tunnelmat paljolti lukijan mielikuvituksen varaan, mutta jostain syystä ne ovat hyvin samankaltaiset Villeneuven ja Lynchin Dyynissä.

Näin tuskin olisi, jos niissäkin Lynch olisi täysin epäonnistunut. Päinvastoin, hän ehkä onnistui niinkin hyvin, ettei niiden siirtyminen tapahtui ihan huomaamatta. Voi tietysti olla, että se oli tietoinen valinta Villeneuvelta, jolla syvemmillä tavoilla halutaan sitoa uusi vanhan kautta populaarikulttuurin kaanoniin. Yhtä hyvin se voi olla polttoainetta kriitikoille, jotka joutuvat pähkäilemään mitä siitä ajattelevat ja päätyvät kirjoittamaan koko hommasta enemmän. Ehkä se on jonkinlainen kunnianosoitus tai ehkä se vain toimii ja siitä on siksi otettu mallia.

No, spekulaatio sikseen: pointti on, että uudessa Dyynissä on paljon heijastuksia vanhemmasta, joista pitäisi antaa vanhemmalle se kunnia, jonka uudemman tekijät selvästi ovat sille antaneet. Olkoon väitteen tukena se, että Harrisonin Dyynissä tällaisia "heijastuksia" ei mainittavasti ole - joskaan ei ole Villeneuven Dyynissäkään Harrisonin katkuja.

Mutta kuten sanottu, Lynchin Dyyni muistetaan epäonnistumisesta. Lähinnä kriitikoiden silmissä ja vähän enemmän väkisin väännetysti myös kassatuloissa. Lynchin Dyynin tekeminen maksoi 40-42 miljoonaa dollaria. Sitä esitettiin 54 viikkoja jona aikana se tuotti vain noin 30 miljoonaa.

Viitteen vuoksi nostetaan esille samana vuonna ilmestynyt Terminator, jonka tekeminen maksoi 6,4 miljoonaa ja se keräsi 61 viikkoa kestäneessä esitysajassaan noin 38 miljoonaa. Tässä vertailussa tietysti Terminator oli valtava hitti ja Dune suunnaton floppi. Puhtaasti taloudellisesti ajatellen kuitenkin Terminatoria esitettiin 7 viikkoa pidempään ja se keräsi 8 miljoonaa enemmän, mikä ei nyt niin mullistava ero ole edes 80-luvun Yhdysvaltalaisessa elokuvateollisuudessa. Lynchin Dyyni keräsi kuitenkin 30 miljoonaa dollaria, mikä ajan mittakaavassa on hyvin. Juttu on oikeastaan siinä, että sen odotettiin keräävän jotakin paljon enemmän - ja että se teki 10 miljoonaa tappiota studiolle.

Suuret odotukset jäivät lunastamatta ja kriitikot - joilla tuolloin oli vielä suunnattomasti suurempi vaikutusvalta kuin nykyään - kertoivat sen myös auliisti kaikille. Mutta siitä ei vain pääse yli eikä ympäri, että kaikesta huolimatta Dyyniä käytiin katsomassa kohtalaisen paljon. Oli syy sitten nähdä epäonnistunut elokuva, aito kiinnostus tai jotain muuta on se samantekevää. Ihan kelvollinen esitysaika ja kuitenkin 30 miljoonan saldo ei synny tyhjästä vaikka se ehkä mittasuhteistaan paisuneita odotuksia ei saavuttanutkaan.

Verrattaessa elokuvissa käymiseen yleensä, varsinainen hitti vuonna 1984 oli Beverly Hills Cop huikealla vajaan 235 miljoonan dollarin tuotoilla, jotka se takoi 54 viikon aikana. Rainan budjetti oli noin 13 miljoonaa.

Kassatulot ja tuotto näyttelevät suurinta osaa kun puhutaan flopeista ja yleensä elokuvien laaduttamisesta roskan ja timantin välillä. Siinä on ongelmansa, koska vaikka elokuvalla on paljon katsojia, ei se liity suoran siihen kuinka onnistunut tarina, ohjaus tai mikään tuotannollinen seikka on. Sillä ei ole mitään tekemistä näyttelijätyön kanssa saati sisällöllä. niillä on toki yhteytensä, mutta käsi kädessä ne eivät kulje. Studioita ei kiinnosta tällaiset laadulliset seikat tuon taivaallista, ellei se tarkoita rahaa. Studiot investoivat siihen, mikä rahaa tuottaa - oli se sitten millaista roskaa tahansa. Pääasia, että katsojia riittää. Jos siis ottaa päähän, että "enää ei tehdä kunnon leffoja" niin voitte syyttää ihan itseänne, että ennemmin maksatte roskasta.

No, mutta vakavammin. Elokuvien tuottojen selaaminen on ihan mielenkiintoista touhua.

Villeneuven Dyynin vertaaminen suoraan Lyncin filmatisointiin on ongelmallista sekin. Tässä on kulunut vajaat 40 vuotta välissä, minä aikana on tullut suoratoistot ja paremmat laitteet katsoa leffoja tallenteilla kotonakin isoilta ruuduilta - puhumattakaan efekteistä ja koko tuotannon standardien muutoksesta.

Turvallista on kuitenkin todeta, että Villeneuven Dyyni ei flopannut. Se oli vuoden 2021 13. eniten katsottu Yhdysvaltalainen elokuva. Sitä esitettiin teattereissa 44 viikkoa ja maailmanlaajuisesti se keräsi sinä aikana reilu 400 miljoonaa dollaria. Tekemiseen käytettiin noin 165 miljoonaa dollaria.

Isojen päätelmien ja toteamuksien tekeminen on vielä liian varhaista, sillä Villeneuven elokuvaan on tulossa jatkoa. Itseasiassa Korona-karanteenien sulkiessa elokuvateatterit, Universal oli valmis julkaisemaan leffan suoraan suoratoistossa, mistä syntyi aikamoinen riita Villeneuven kanssa. Tämä katsoi suoratoiston tuhoavan koko Dyyni-franchisen heti kättelyssä ja eittämättä parempi, että Villeneuve sai tahtonsa läpi.

Korvassa kuitenkin särähti pahasti, kun siihen ensimmäistä kertaa kantautui sanat Dyyni ja franchise samassa lauseessa. Herää kysymys, että mikä ihmeen franchise ja millaisia suunnitelmia Dyynin suhteen oikein onkaan. Puhutaanko mausemadon muotoisista kahvikupeista vai ehkäpä spin-of sarjoista mitä etenkin eräs pallokorvalogoinen mediayhtiö harjoittaa? Vai onko tarkoitus syventyä niihin taustatarinoihin, jotka leffoista puuttuvat tai kenteis muihin Herbertin Dyynikirjoihin?

Äkkiseltään Dyyni-franchise kuitenkin pelottaa ajatuksena enemmän kuin flossaaminen aavikolla mausteilmentymän kupeessa tömäyttimen antaessa tahtia.

Lähdeaineiston määrä ei varmaankaan ole ongelma, mutta franchisen määrätietoinen rakentaminen lähtökohtana on erittäin vaarallinen. Kaikki onnistuneet franchiset ovat lähteneet onnistuneista jutuista, joihin yleisö rakastuu ja jonka ympärille koko franchise on rakentunut. Sen sijaan maailmaan mahtuu loputon määrä juttuja, joita on lähdetty rakentamaan franchise edellä ja jota ovat nyykähtäneen melkein alkumetreille. Kuten nyt vaikka Underworld, Avatar, Clowerfield, Skyline ja monet, monet muut. Niillä tosin ei ole taustalla vastaavaa fanikuntaa tai niin laajaa maailmaa, joten kuka lopulta tietää mitä tästä tulee. Marvel esimerkiksi voi tehdä uusia versioita sankareistaan - kuten se on tehnytkin - koska niillä on hyvin vahvat juuret sarjakuvissa. Elokuva on Marvelille iso tulonlähde, mutta ytimiltään se on väline, jolla tarinoita kerrotan toiselle yleisölle - ei väline, joka määrittäisi ytimenä olevat hahmot.

Paitsi, että Dyynin sisältävä aineisto on menettänyt tuoreutensa koska se on jo koluttu useasti muissa teoksissa, toinen varsin suuri ongelma piilee siinä, että Dyyni on lopulta aika voimakkaasti kytköksissä aikaan, jolloin se kirjoitettiin. Mauste on häpeilemättömän suora viittaus öljyyn, joka mahdollistaa kulkemisen, mikä taasen on kaiken rikkauden saamisen ja ylläpidon edellytys. Sen hallinnasta taistellaan valtaa kahmivia ja juonivia voimia vastaan, joista konkreettisimman nimi on Vladimir. Ja tapahtumat sijoittuvat aavikolle, jossa elelee alistettu aavikkokansa.

Tarinan kannalta tapahtumapaikka voisi yhtä hyvin olla jäätikkö, jossa matojen sijaan kerättäisi arvokkaita lumimiesten jätöksiä. Aavikolla kuitenkin on pysytellään.

Huomion arvosta on, että öljykriisi, Pesianlanhden sota, Afganistanin miehitys ja monet muut tapahtumat joihin Dyynin voisi nähdä liittyvän olivat vasta tulollaan kirjan julkaisun aikaan. Sellaiset uhat velloivat toki jo yhteiskunnissa, mikä osaltaan varmasti vaikutti kirjan vastaanottoon.

Jos Orwelin klassikko 1984 tuntuu tänä päivänä enemmän todellisuudelta kuin dystopialta, niin juuri näin Dyynille kävi jo vuosikymmeniä sitten.

Herbert tosin on jäänyt vaille visionäärin viittaansa paljolti siksi, että osa hänen kirjansa teemoista ovat tosimaailmassa poliittisesti ehkä arkaluontoisia, mutta varmasti ristiriidassa länsimaissa vallitsevan propagandan kanssa.

Ei tällä tietenkään mitään väliä ole, eikä se ainakaan mitenkään vähennä Dyynin merkitystä. Päinvastoin, parhaimmillaan scifi esittää muuten vaikeasti avautuvan näkökulman ajankohtaisiin tai isoihin asioihin, parhaimmillaan tulevaisuutta ennustaen. Jostain kumman syystä kuitenkin nämä yhtäläisyydet on tehokkaasti pyritty hävittämään kaikista filmatisoinneista. Jos jotain, Dyyni voisi avartaa katsontakantoja syyskuun yhdennentoista jälkeiseen maailmaan, mutta siihen suuntaan ei Villeneuve versiotaan ole vienyt.

Se kuinka tällaisien vertauskuvien puristuksissa kertoa muutoin ajaton tarina, onkin sitten toinen juttu. Mistä päästäänkin siihen, mitä jo alussa tuli mainittua, jotta onko aika vielä kypsä?

Tokkopa vain.

Mutta miksi hitossa Dyynin tarina pitää kertoa niin mahtipontisesti?

Siksi, koska se tarjoaa siihen mahdollisuuden - ja että siihen tarttuivat ensimmäiseksi megalomaaniset hullut nerot.

Eräänä päivänä muuan Arthur P Jacobs niminen elokuvatuottaja tuumasi, että Herbertin kirjasta pitää veivata elokuva. Se kun tuntui ajankohtaisemmalta kuin koskaan.

Elettiin vuotta 1971 ja ajatuksena oli saada filmi pihalle 9 vuoden sisällä. Ensimmäiseksi ohjaajaksi nimitettiin David Lean. Kuitenkin, vain kolme vuotta myöhemmin vuonna 1974 oikeudet elokuvaan nappasi option varassa ranskalainen Jean-Paun Gibon, joka puolestaan kiinnitti ohjaajaksi Alejandro Jodorowskyn.

Jodorowskylla oli mielenkiintoisen suuria visioita. Hän halusi käyttää musiikkina progressiivista rockia ja lavasteita rakentamaan sveisiläisen teknologiaorgaanisesta tyystään tunnetuksi tulleen HR Giegerin. Näyttelijäkaarti oli myös kunnianhimoinen: Salvador Dali keisarina, Udo Kier Pieterinä, Mick Jagger Feyd-Rauthana, Orson Welles paroni Harkonnenia ja sitä rataa. Homma paisui omissa huuruissaan yli äyräiden ja lopulta se kaatui paitsi rahoituksen puutteeseen mutta myös siihen, että teos olisi valmiina kuluttanut istumalihaksia kymmen tunnin edestä.

Hommeli ehti hädin jäihin asettumaan, kun Dino De Laurentiis hankki elokuvan oikeudet jo samana vuonna (1974) ja pisti paletin pyörimään uudestaan. Hän palkkasi itse Herbertin työstämään kirjastaan käsikirjoituksen elokuvaan. Lisäksi hän kiinnitti Ridley Scottin ohjaamaan rainan.

Ongelmat eivät kuitenkaan ratkenneet uudella koneistolla, sillä Herbertin ensimmäinen käsikirjoitus leffaan oli yli 170 sivua pitkä ja olisi kestänyt vähintään kolme tuntia. Tosin, edistystä sekin kymmeneen tuntiin verrattuna.

Scott pähkäili, että ehkäpä leffasta voisi tehdä kaksiosaisen. Työ eteni kuitenkin verkkaisesti ja kohta oli selvää, että tämä projekti tulisi viemään vuosia kaikkien sitä työstäneiden urasta. Tosiasiat kohdattuaan Scott totesi De Laurentiisille, että käsikirjoitus on sun - tee mitä tykkäät, ja lähti toteuttamaan Blade Runneria.

Aikaa kului ja elokuvaoikeuksien vanheneminen 1981 alkoi lähestyä uhkaavasti. De Laurentiis sai kuitenkin neuvoteltua Herbertin kanssa sopparin, joka kattoi oikeudet myös tuleviin, jopa vielä kirjoittamattomiinkin jatko-osiin.

Puikkoihin tuli mukaan myös Dino De Laurentiisin tytär Rafaella, joka varsinaisesti oli Dyynin tuottaja. Hän tahtoi kovasti David Lynchin ohjaamaan spektaakkelia.

Tähän aikaan Lynch oli nouseva tähti, joka omasi tuoretta visiota ja vahvaa näyttöä. Hänen vuonna 1977 ilmestynyt elokuvadebyytti Eraserhead herätti paljon kiinnostusta erilaisella, taiteellisemmalla tarinankerronnalla, joka leikkasi paljon syvemmälle kuin monet muut sen ajan elokuvat. Sitä seurasi The Elephant Man, joka pohjasi lukuisista synnyinvioista ja epämuodostumista kärsivän Joseph Merrickin elämään. Elokuva oli hitti. Poikkeuksellisen koskettava tarina keskittyi paljon Merrikciä enemmän ihmisten väliinpitämättömyyteen ja ajattelemattomuuteen. Se on itseasiassa myös kaikista Lynchin elokuvista "tavallisin". Tällöin Lynchille suorastaan sateli mahtavia tarjouksia. Häntä kaavailtiin ohjaamaan valtavan suosion saaneen Tähtien sodan jatko-osaa, Jedin Paluuta, mutta Dyynin tullessa eteen, hän ihastui kirjaan niin paljon, että päätti toteuttaa ennemmin sen.

En tiedä millä tavalla De Laureentinsin suku neuvottelunsa hoitaa, mutta tulokset ovat ainakin vakuuttavia.

Vaikka taivaan tähtimerkit viimein näyttivät loksahtelevan paikoilleen, ei homma silti tahtonut asettua urilleen. Lynch työsti käsikirjoitusta yhdessä Eric Bergenin kanssa, mutta lopulta näkemyserot kasvoivat niin suureksi, ettei siitä tullut mitään. Lynch työsti kaikkiaan viisi versiota käsikirjoituksesta ajatuksenaan tehdä Dyynistä kaksi elokuvaa, mutta lopulta hän joutui painostuksen alla tyytymään yhteen.

Filmaaminen alkoi lopulta vuonna 1983, Meksikossa. Juuri niin - De Laurentiis piti sitä budjetille sopivampana vaihtoehtona vedoten myös siihen, ettei Euroopassa ollut sopivia studioita. Todellisuudessa kyse oli kuitenkin todennäköisemmin rahasta. De Laurentiis nimittäin oli vanhanliiton tuottaja, jonka tuotannoissa käytettiin ekstroja, todella komeita lavasteita ja muutenkin työskenneltiin kuin 50- ja 60-lukujen klassikkoteoksissa. Väkeä oli paljon ja kuvien eteen nähtiin paljon vaivaa. Tällaista elokuvanteonperinnettä ei nykyään enää käytännössä ole, joitakin hassuja satunnaisia projekteja lukuunottamatta. Tosiasiassa tällaisen orkesterin pyörittäminen oli Meksikossa monin verroin edullisempaa kuin Yhdysvalloissa - tai Euroopassa.

Dyyniä varten rakennettiin 80 lavastesettiä ja 16 äänilavaa. Kuvausryhmään kuuluu 1700 henkilöä ja apuna vielä 20 000 ekstraa. Kuvitelkaa, hetki minkä kokoinen produktio oli kyseessä, kun pelkkiä ekstroja on pienen kaupungin väkiluvun verran. Jos se Meksikossa 80-luvulla maksoi 40 miljoonaa, voi vain arvailla mitä se olisi maksanut jossain muualla.

Halvassa lokaatiossa toimimisessa oli kuitenkin kääntöpuolensa, sillä tuotanto kärsi jatkuvista ongelmista. Aina ei ollut sähköä, kommunikaatioyhteyksiä ulkomaailmaan ja olosuhteet olivat toisinaan kehnot, mikä heijastui henkilökunnan sairastumisiin milloin mihinkin ikävään tautiin.

Eikä siinä vielä kaikki, sillä jos filmaaminen oli ongelmallista, sitä oli myös jälkituotanto. Ensimmäinen leikattu versio oli yli kolme tuntia pitkä, mutta sellainen peli ei studiolle käynyt. Kaksi tuntia oli ajan standardi ja siihen oli päästävä. Niinpä paljon tärkeitä kohtauksia jäi leikkaamon lattialle ja aukkoja korjattiin jälkijättöisesti lisäämällä monologeja ja kerrontaa. Lynchiä asia sapetti siinä määrin, että hän vaati nimensä poistettavaksi elokuvan krediteistä tyystin. Hän koki tulleensa petetyksi ja kieltäytyi vuosikymmenien ajan edes harkitsemasta mahdollista diretor-cut versiota.

Elokuvan tekemisen käänteistä löytyy intterin weebistä materiaalia vaikka kuinka ja paljon. Sen parissa vierähtää ilta jos toinenkin. Suosittelen vahvasti tutustumaan tähän yhteen elokuvahistorian kummallisimmista tuotannoista, jossa mikään ei mennyt kuin Strömssössä ja joka lopulta jätti kyseenalaisen mutta näkyvän ja omalla tavallaan kunnioitettavan jäljen koko populaarikulttuurin rikkaaseen historiaan.

Vaan ilman syventävääkin tutkimusmatkaa voi jo tämän pohjalta pysähtyä hetkeksi miettimään, miten kaiken tämän jälkeen Dyynistä voisi tehdä muuta kuin mahtipontisen pläjäyksen ja elämää suuremman kokemuksen, joka kurkottaisi uuden yleisön lisäksi lukemattomien Dyyniä jo rakastavien sydämiin?

Dyyni on oppikirjaesimerkki kuinka aiempi tuotanto jättää niin syvät ja moniulotteiset jäljet maailmaan, ettei aihetta voi lähestyä enää puhtaalta pöydältä.

Lynchin Dyynin tuotanto on jo itsessään ikoninen artefakti populaarikulttuurissa, joka on säteillyt ja säteilee yhä ympärilleen. Kaikki tämä tarinan ympärillä oleva aaltoilu on paljon itse tarinaa suurempi. Sen takia on täysin luonnollista keskustella tuntikausia siitä, miltä voimakenttien pitäisi näyttää ja kuinka Villeneuve ne toteuttaa. Taustalla on jatkuvasti asetelma siitä, kuinka mikäkin on suhteessa Lynchin Dyyniin, vaikka sitä ei useimmiten edes tiedosteta.

Kerran katsottua ei saa epäkatsotuksi. Kaikki koettu varjostaa aina seuraavia kokemuksia.

Dyynin tapauksessa Lynchin tulkinta ja Herbertin kirja on niin voimakas, että se vaikuttaa, vaikkei niihin kumpaakaan olisi itse edes tutustunut. Monella on käsitys Dyynistä jo ennakkoon. Näin se vain menee ikonien kanssa. Varmasti monella on käsitys Woodstockin festareistakin, vaikka harvempi siellä kävi. Itseasiassa niin harva, että kävijät itsekin ovat tulleet legendoiksi omissa ympyröissään.

Muun lisäksi Dyyni on oman klassisuutensa uhri

Mieleen tulee toinen klassikko, Maailmojen Sota - tai War of the Worlds, kuten isossa maailmassa sanotaan. H.G. Wellesin klassikkoromaani ilmestyi vuonna 1898, joka tuli massojen laajempaan huomioon vasta Orson Wellesin ikonisen radiokuunnelman myötä.

Urbaanit legendat kertovat kuunnelman olleen niin vakuuttava, että se sai osan kuulijoista aidosti uskomaan Maan olevan parhaillaan marssilaisten hyökkäyksen kohteena. Näihin juttuihin kannattaa tosin suhtautua samalla varauksella, kuten niihinkin, joiden mukaan ihmiset pelästyivät joutuvansa junan yliajamaksi katsoessaan ensimmäisiä kertoja varhaisia liikkuvia kuvia.

Varmaan sitä on mukava kuvitella, että muutama sukupolvea aiempi ihmisapina olisi ennennäkemättömien juttujen ääressä pelännyt mitä hyvänsä. Noituuteenkin uskoivat mokomat alkeelliset ihmispoloiset. Todellisuudessa kuitenkaan, harva varmasti niin ihmeellisesti liikuttui sen enempää kuin tuoreempi homo sapiens ensimmäistä kertaa 3D-lasit nokallaan tönöttäen. Onhan se hienoa, ja kivahan kokemusta on paisuttaa, mutta siinä lopulta kaikki.

Nämä tarinat kuitenkin olivat niin viehättäviä, että ne jäivät elämään ja näin sangen oivallisella tavalla rakensivat Maailmojen Sodan ympärille myös omanlaisensa kulttitarinansa.

Maailmojen Sota filmattiin ensimmäistä kertaa 1953 ja myöhemmin vasta 2005. Molemmissa elokuvissa oli sama Deus ex machina -tyyppinen, nykystandardein varsin typerä ja laiska loppuratkaisu. Vaan tässäpä on se oleellinen juttu, nimittäin kirjan ilmestyessä ratkaisu oli mitä mielenkiintoisin. Se herätti kokonaan uuden ajatuksen Maapallon suojelevasta roolista ja kyvystä parantaa. Se herätti tällöin uusimpien tieteellisten löytöjen pohjalta näkemään Maa ekosysteeminä, jossa kaikella on tarkoituksensa.

Tämä oli uusi ajatus 1900-luvun aattona. Nykyään se on selvää pässinlihaa. Voi olla vaikea eläytyä kuvittelemaan aikaa, jolloin nykyiset itsestäänselvyydet olivat vielä tuntemattomia. Siksi tarinan loppuratkaisu itseasiassa vaikuttaa niin lattealta kuin se nykyään vaikuttaa.

Maailmojen Sota oli kuitenkin merkittävä teos muiden joukossa, joka toi tällaista ymmärrystä valtavirtaan.

Vuoden 2005 TV-sarja Maailmojen Sodasta otti hieman toisen suunnan. Itseasiassa siinä määrin, että voi ihan perustellusti kysyä, onko kyseessä lainkaan sama kirja, joka kantaa lähdeteoksen nimeä. Toisen kauden jälkeen loppuratkaisu on yllättäen vielä typerämpi - mikä myös on anteeksiantamatonta siitä syystä, että se on kirjoitettu tässä ajassa. Sarja myös pyöräyttää hahmot kummalliseen muotoon ja on ottanut aivan liian suuria vapauksia keksiessään kaikenlaisia typeriä robottikoiria sun muuta. Jos nyt oikein perataan, niin Independence Day oli paljon lähempänä Maailmojen Sotaa, kuin mitä Maailmojen Sota TV-sarja oli H.G. Wellesin Maailmojen Sotaa.

Hieman vaatimattomampi ja tuoreempi (suoraan sanottua B-luokan) tuotanto 2021 War Of The Worlds kertoo saman tarinan kuitenkin yrittäen olla uskollisempi alkuperäisteokselle. Se itseasiassa luovii vähän kirjan, leffojen ja TV-sarjan välimaastossa kuitenkin kykenemättä tarjoilemaan muuta kuin huonoja efektejä, näyttelijäsuorituksia ja ohjausta. Ihan kiva kuitenkin, että se on tehty. Jollain tietyllä tavalla.

Joka tapauksessa, Maailmojen Sodan filmatisoinnin lähtökohta on jo alkujaan aika hankala, sillä miten tehdä ajanmukainen tulkinta klassikosta, josta on tehty jo pari rainaa ja joka on kirjoitettu aikana, jolloin meidän nykyinen normaali oli silloin uutta ja fantastista? Luovasti sovittamalla (päin hemmettiä) ilmeisesti.

Samantapaiset ongelmat koskee Dyyniä. Sen ilmestyttyä sitä lukivat sitä 60-luvun ihmiset, joiden lapsuus oli 40-luvulla ja ennen sitä. He samastuivat Paulin hahmoon ja koko kirjan maailmaan aikalailla eritavalla kuin me 60 vuotta myöhemmin. Väliin mahtuu kaikenlaisia geopoliittisia ja muita kriisejä, jotka vaikuttavat väistämättä kirjassa esitettyihin asetelmiin ja asenteisiin.

Viimeisen 30-40 vuoden ajan on meille myös vakuuteltu lapsista lähtien, että meistä voi tulla vaikka presidenttejä ja astronautteja, että kuinka kaikki on tasa-arvoisia ja kuinka monarkia ei ole oikeudenmukainen. Jotkut ovat ehkä sittemmin pettyneet siinä missä toiset pitävät kaikkea saamaansa oman erinomaisuutensa johdannaisena. Tällaisilla jutuilla on erittäin suuri vaikutus siihen miten ja mihin hahmoihin lukija (tai katsoja) samaistuu.

Kirja säilyy samana, mutta lukijat ja heidän maailmansa on muuttunut. Sitä ei vain voi ennakoida kun tekstiä paperille raaputtelee.

Niin Dyyniä kuin Maailmojen Sotaa, kuten mitä hyvänsä klassikkoteosta rasittaa ennen kaikkea oma klassikon asemansa, jossa kaikki teoksen ympärillä oleva hälinä vaikuttaa enemmän kuin itse tarina, mutta näin ei ole kaikkien klassikoiden kohdalla.

Esimerkiksi Peter Jacksonin erittäin onnistunut filmatisointi Taru Sormusten Herrasta on näistä rasitteista melko vapaa. Tästäkin klassikosta on filmatisointeja, mutta ne ovat jääneet kohtalaisen vaatimattomiksi ennen Jacksonin vuoroa. Tosin, nyt niiden jälkeen ei varmaan koskaan enää nähdä valkokankaalla uutta versiota tästä klassikosta. Sen verran kovan jäljen Jackson teoksellaan jätti.

Uudelleenfilmatisoinnin sijaan tosin Taru Sormusten Herrasta on poikinut muita elokuvia ja sarjoja laajentaen samalla franchisen ulottuvuutta näissä medioissa.

Hobbit esiosat yrittivät saavuttaa "pääteoksen" yleisöjä ja tunnelmia ja nyt Amazon Prime alkaa esittää Mahtisormukset -sarjaa, jonka tuotantoon se on budjetoinut huikeat 400 miljoonaa dollaria. Tässä luvussa ei edes vielä ole filmausoikeudet ja lopullinen hintalappu lähentelee lienee miljardia kaikkineensa. Summa on niin suuri, että Primen mukaan se voi ratkaista koko palvelun tulevaisuuden. Joka ei tällaisia huolta herättävään markkinointikikkaan putoa, voi olla varma, että suoratoistopalveluiden kilpailun ollessa tällä haavaa näin kovaa, tällaisia jo mielettömän kokoisia hankkeita tulee varmasti vielä lisääkin eri tuuteista.

Klassikot eivät kuitenkaan tähän lopu edes vielä vuonna 2022. Esimerkiksi John Cristhopherin 1967-1968 julkaistu Tripodien Aika -kirjasarja voisi olla erittäin mielenkiintoinen elokuvana tai sarjana, eikä lähdeteosta tarvitsisi edes luovasti muokkailla aikaan sopivaksi.

Tripodien Aika kumartaa vahvasti Maailmojen Sodalle jo jalkojensa varassa liikkuvien muukalaisten sotakoneiden myötä, jotka pistävät ihmiskunnan ruotuunsa. Kirja kuitenkin ottaa lähestymistavakseen tilanteen, jossa muukalaiset ovat jo miehittäneen Maan ja pitävät nyt jöötä saavuttaakseen omat pahaenteiset tavoitteensa. Se on eräänlainen epävirallinen spin-of tai jatko-osa Wellesin Maailmojen Sodalle, jossa lopputulos olikin toinen. Tarina kertoo, kuinka ihmiset muodostivat vastarinnan ja päihittivät muukalaiset tavoilla, joita ei suuremmin olla isolla ruudulla nähty. Kirjasarja on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Siitä on myös tehty kesken jäänyt TV-sarja Englannissa vuonna 1984. Se ei kuitenkaan välttämättä ole etsinnän vaivan arvoinen kokemus, ellei Campille anneta erityistä arvoa.

No entä se Dyyni? Onko katsomisen väärti?

Lyhyesti, ON!

Kaikki Dyynin filmatisoinnit ovat. Yksikään niistä ei ole täysin huono, mutta yksikään ei myöskään onnistu siinä mahdottomassa tehtävässä, että se miellyttäisi kaikkia. Myös kirja (tai kirjat) on ehdottomasti lukemisen arvoisia kokemuksia. Ensimmäisessä trilogiassa tarina etenee soljuvasti ja kerros kerrokselta avautuu uusia ulottuvuuksia, ajatuksia ja tunnelmia.

Uusi Dyyni on - kuten sanottu - kaunis. Se on myös pyritty sovittamaan nykyaikaan kaikilla näkyvillä tavoilla ja myös kerronnassa. Se jättää paljon mahdollisuuksia käyttämättä, mikä voi hyvillä perusteilla olevan yhtä hyvin hyvä kuin huono asia. Nähtäväksi jää sortuuko se myöhemmässä osassa myös tulkitsemaan Paul Atreidesin hahmoja ja tämän tekemiä ratkaisuja pehmeämmällä tavalla, vai vetääkö se loppuun asti rohkeasti siitäkin huolimatta, että ratkaisut nykyvalossa ovat vähintään kyseenalaisia sankarilta.

Villeneuven Dyyni jää tässä kohtaa sikäli epäreiluun asemaan, että sen kertomana tarinaa ei ole vielä saatu loppuun ja koska kaikki aiempi Dyyniin liittyvä kohellus, hässäköinti ja spektaakkelimainen megalomania on vain niin paljon suurempi juttu, kuin uusi versio tarinasta.

Selvää kuitenkin on, että Villeneuven Dyyni ei flopannut, ja varmaa kaiketi sekin, ettei se floppaa kokonaisuutenakaan. Yhtäältä näyttää selvästi siltäkin, ettei siitä muodostu ikonia kuten Lynchin Dyyni sen enempää kuin että se edes franchisena vetäisi vertoja Star Warsille saati Lord Of the Ringille. Se on omanlaisensa merkkiteos, mutta historiaan Villeneuven elokuva ei jää suuntaa antavana paaluna - jos minkäänlaisena. Tarina ei ole ainutkertainen, eikä kerronnan tavatkaan mullistavia.

Dyyni on oman erinomaisuutensa uhri, josta lukemattomat muut jutut ovat ottaneet vaikutteita. Niinpä itsenään se vaikuttaa joltain, mikä on jo nähty useasti aikaisemmin. Klassikon rooli, kuten sanottu.

Mutta ei kaikkien elokuvien tarvitsekaan jäädä ikuisiksi ikoneiksi. Dyyni on hyvä tarina ja Villeneuve antaa sille ansaitsemansa arvostuksen. Hän on tehnyt hyvää työtä ja suhtautunut projektiin intohimoisesti yksityiskohdat hioen ja rakentaessaan tunnelmaa jokaiseen frameen. Toki siinäkin on vikansa ja kaikesta voi märistä, kuten aina. Lopputulos on kuitenkin tarkka ja harkittu, ehyt kokonaisuus joka kunnioittaa lähdeteosta kaikkine painolasteineen niin hyvin, kun se tässä ajassa vain mahdollista on.

Kannattaa katsoa - yksin tai porukalla. On se kevyesti sen arvoinen.