Star Trek: Picard

Mitä oikein ajatella Picardista? Ensimmäisen kauden loppuratkaisu oli… no, lattea ja lopputulemaltaan tyhmä. Ikään kuin se olisi rikkonut ja muuttanut jotain perustavalla tavalla liittyen siihen, kuinka Jean-Luc Picardia hahmona voisi enää sen jälkeen katsoa. Toisaalta Picardin ensimmäisessä kaudessa oli paljon enemmän sitä fiilistä ja tuttua tunnetta TNG-trekeistä, mikä on muut sen jälkeisistä virityksistä rebootteineen eivät ole lähimainkaan saavuttaneet - joskaan rehellisyyden nimissä ne eivät ole siihen edes pyrkineet.

Star Trek on pyörinyt uusintoina ja uusina sarjoina televisiossa yli 50 vuotta. Sellainen aikajänne pitää sisällää kosolti maailman- ja jakeluteknologian muutosta puhumattakaan yleisön odotuksista ja sukupolvista, jotka ovat tänä aikana varttuneet. 

Trekki on yrittänyt uusiutua ja puhutella monenlaisia yleisöä onnistuen siinä vaihtelevasti. Mikäli yritetään ymmärtää Picardia, on vilkaistava myös aiempaa tusaamista.

Star Trek uudistettiin 2009 kertaheitolla uudella Trekkileffalla. Sitä ennen franchise oli nähnyt kaikenlaisia virityksiä ja yritelmiä, jotka eivät isoja yleisöjä enää jaksaneet aiempien tapaan kiinnostaa. Uusi koruttomasti Star Trekiksi nimetty leffa niin sanotusti räjäytti potin.

Leffa sijoittui alkuperäisen TV-sarjan ja ensimmäisten leffojen aikakauteen ja se pisti uusiksi tutut ikoniset hahmot, onnistuenkin tässä vähintään kohtalaisen hyvin. Leffa oli samanaikaisesti riittävän etäinen ja lähellä. Alkuperäinen Star Trek (1966-1969) - se jossa William Shatner esitti Kirkiä ja Leonard Nimoy Spokkia - TV-sarjana oli jo tuolloin ollut aikansa melkoisen camp. Vanhemmat leffat olivat muodostuneet klassikoiksi, jotka olivat säilyneet aikansa artefaktina hyvin. Enkä tarkoita, ettäkö aika ei olisi niille haittaa tehnyt - tottakai on. Onhan niiden efektit ja tarinankerronta niin vanhankatkuista, että saa myskivedellä peitellä. Artefaktina - kulttuurillisena tuotoksena ja populaarikulttuurin yhtenä virstakivenä ne kyllä kestävät.

Ja kun puhun vanhoista leffoista, tarkoitan ensisijaisesti The Wrath of Khania.

The Motionpicture - eli "avaruusmatka" (1979) oli aikansa yritys nostaa Star Trek vakavasti otettavaksi, syvälliseksi elokuvaksi Kubrickin 2001- A Space odysey - toisen "avaruusmatkan" mullistavuuden vanavedessä. Siihen aikaan mikä hyvänsä vähääkään vakavasti otettava avaruuscifi oli hiiiiidaaaastaaa... Ja täynnä sellaista tietynlaista avaruusaluskuvastoa, jota löytää myös muista aikansa kunnianhimoisista avaruus-scifi-tuotannoista.

Ihminen oli juuri saatu pällistelemään Kuun pinnalle avaruuden ihmeitä suurvaltojen kilpaillen siitä, kuka ennättää ensin. Neuvostoliitto oli voittanut kaikessa lännen, paitsi Kuun "valloituksessa" ja niinpä tätä "Kuu-kuvastoa" käytettiin paljon myös propagandana identiteettiä pönkittääkseen. Vähän samalla tavalla, kun meillä hehkutetaan lätkän MM-voittoja (ja Itsenäisyyspäivän aikoina talvisotaa).

Nämä tällaiset "kansalliset voitot" ovat tärkeitä yhdistäviä tekijöitä, joiden muistelu kuuluukin asiaan. Oleellista on se, että tällaiset asiat ovat kuin elimellinen osa populaarikulttuuria, jota leffat ja TVkin on. Niinpä tällaiset omalaisensa avaruudenvalloitusolympialaiset jatkuvassa ydinsodan pelossa jättää kohtuullisen suuren jäljen avaruusoopperaleffaan, joka yrittää profiloitua vakavammaksi.

Tietysti, nämä eivät olleet ainoa asia, mikä The Motion pictureen heijastui. Kolme vuotta televisiossa esitetty sarja aiottiin lopettaa jo toisen kauden jälkeen, mutta aktiivinen fanikunta vetosi jatkon puolesta. Sarja saikin vielä yhden kauden, jonka esitysaika tosin siirrettiin sellaiseen slottiin, ettei se saanut katsojia. Vetoomuksista huolimatta neljättä kautta ei näköradioon esitettäväksi tehty, mutta eräänlaisena kompromissina ja vastauksena vetoomuksiin päätettiin tehdä elokuva. Eri haastattelujen perusteella Roddenberryllä saattoi olla visio tarinasta, jossa tähtilaiva yrittää löytää kotiin jostain kaukaisesta paikasta ja siinä matkallaan kohtaa kaikenlaisia vieraita sivilisaatioita ja haasteita. Motionpictureen haettiin ehkä tällaista tunnelmaa jaksoa pidemmästä tarinan kaaresta. Tällainen visio tosin toteutui paremmin vasta Voyagerin myötä Roddenberryn ollen jo vaihtaneen hiippakuntaa.

Motion picture sai sanotaanko jokseenkin kiistanalaisen vastaanoton. Lienee voi todeta, että kriitikot ainakin jossain määrin suhtautuivat siihen ymmärryksellä, mutta yleisö ei sitä omakseen kokenut. Tyylin muutos TV-sarjaan nähden oli melkoinen ja leffa jäi kurioottiseksi outolinnuksi. Lienee kaikille kävi selväksi, että tämä ei ollut oikea suunta kehittää Trekkiä.

Seuraava elokuva, The Wrath of Khan otti kokonaan toisen suunnan ja teki omalla tavallaan sen, minkä Star Trek reboot teki vuosikymmeniä myöhemmin: pisti koko paletin uusille raiteille ja junan puuskuttamaan kovaa!

Poissa olivat turhat taiteellisuudet ja hienostelut. Wrath of Khan (1982) veteli pohjimmiltaan suoraviivaisella tarinalla alusta loppuun vaiheisilla täräytellen ja torpedoja suoltaen. Sellaista toimintaa ei Trekeissä oltu aiemmin nähty ja yleisö tykkäsi. Elokuvan tarinaa edeltää eräs TV-sarjan jakso, jossa Khan ensimmäistä kertaa esitellään ja jota Enterpricen miehistö onnistuu auttamaan. Leffassa hommat ei olleet menneet ihan kuin Strömssössä ja Khanista oli tullut perin vihainen setä. Kyseistä jaksoa ei tarvitse elokuvaa varten katsoa, mutta tämä osoittautui oivalliseksi tavaksi sitoa elokuva ja jo kauan sitten lopetettu sarja yhteen. Jos mitään, se palveli ainakin fanikuntaa.

Wrath Of Khan on tänäkin päivänä hyvä leffa joka kannattaa katsoa vaikka ei mitään muuta trekkiä olisi koskaan nähnytkään.

The Search for Spock (1984) jatkoi siitä mihin Wrath of Khanin jäi, jääden kuitenkin Khanin varjoon, oikeastaan vähän turhaankin. Search for Spock ei tarjonnut sellaista intohimoista tyyliä ja hyviä roolisuorituksia kuin Wrath of Khan, mutta tarinallisesti se oli monessa suhteessa vähintään yhtä onnistunut kuin edeltäjänsä ja oikein kelpo Trekkileffa. Ympyrän sulki The Voyage Home (1986), josta valaskaloineen sun muine hassutuksineen ei tarvitse enempää sanoa.

The Final Frontier (1989) omana yksittäisenä leffana on omanlaisensa erikoisuus, jonka puikoissa Shatner pääsi osoittamaan ohjaajan taitonsa - mikä oli virhe. Elokuva oli oudon mukahauska ja rönsyilevä härpäke, jonka olisi voinut jättää tekemättä. Toki, The Voyage Home oli jo tehty ja vahinko näin jo tapahtunut...

Viimeinen vanhalla porukalla tehty elokuva, The Undiscovered Country (1991) taasen on kärkikamaa ja genrensä klassikkokauraa. Elokuva oli eräänlainen jäähyäinen alkuperäiselle kaartille. Tässä vaiheessa nimittäin uuden sukupolven trekkiä kapteeni Picardeineen oli jo esitetty pari vuotta televisiossa. The Undsicovered Country oli hyvin kirjoitettu ja näytelty, ja mikä tärkeintä: Se ei rikkonut tai sotkenut mitään Trekkimaailman säännönmukaisuutta saati logiikkaa.

Kun Trekki palasi televisioon, se pyyki vanhoja pölyjä rinnuksiltaan ja otti riittävästi etäisyyttä Kirkin aikaisiin touhuihin sijoittumalla ajallisesti sukupolvi pari tulevaisuuteen, jossa kaikki ole hienompaa ja komeampaa kuin aikaisemmin.

Tähän aikakauteen tehtiin kolme 7 kautta kestänyttä TV-sarjaa ja neljä elokuvaa.

Sarjoista ensimmäinen, TNG (1987-1994) palautti tavallaan koko Trekin takaisin juurille. Keskiössä oli hahmojen kehitys heidän kohdatessaan haastavia tilanteita fantastisilla matkoillaan. Sarja käsitteli ajankohtaisia ja ajattomia arkisia teemoja, joiden kanssa karvattomat ihmisapinat saavat tosielämässään usein pähkäillä, antaen kuitenkin riittävän etäisyyden kuvitteellisen maailman turvin.

Star Trek nimittäin ei ole (pelkästään) avaruusseikkailua - sen kovin ydin oli nimenomaan siinä, että hahmoihin oli helppo samaistua niiden kohdatessa lopulta hyvin maanläheisiä asioita. Ei ihme, että sarja oli kovin tärkeä ja läheinen niin itseään ja paikkaansa etsiville nuorille kuin heitä vanhemmille, jotka muutoin tukeutuivat saippuaoopperoiden tarinoihin. DS9 (eli Deep Space Nine, 1993-1999) jatkoi samoilla eväillä, mutta toisesta näkökulmasta tarjoten miljööksi eräänlaisen "sulatusuunin", jossa vieraat kulttuurit yrittivät tulla toimeen, hieman Babylon 5 -TV-sarjan tapaan. Kolmas sarjoista, Voyager (1995-2001) vei homman taas reissun päälle kun tähtilaiva paiskaantui toiselle puolelle Linnunrataa ja aloitti pitkän määrätietoisen matkansa takaisin kotiin.

Jostain kumman syystä näiden leffojen käsikirjoitukset muuttuivat aina edellistä elokuvaa typerimmiksi ja laiskemmiksi. Tai no, ei ehkä ihan niinkään. Ensimmäinen näistä uusista leffoista, Generations (1994) oli yritelmä liittää vanhojen leffojen aikakausi uusien leffojen aikakauteen. William Shatner pääsi jälleen esittämään Kirkiä ja Sir Patric Steward näytteli Picardia samassa rainassa. Fanit suhtautuivat asiaan pelonsekaisesti innoissaan, mutta lopputulema oli - no, ontuva ja typerä elokuva, jossa huomaa lähinnä miettivänsä koko ajan, miksi kaikki tekevät niin typeriä asioita.

TNG-ajanjankson ja sarjan näyttelijöiden leffoista mielenkiintoisin ja paras on kaiketi First Contact (1996). Leffassa oli toimintaa ja Borgeja, mutta aika vähän järkeä. Jälleen sai työntää mielestään pois epäloogisuuksia ja kompastuskiviä kuin koiranjätöksiä lumien sulaessa pitkin elokuvaa. Se ei oikeasti oli iso imarteleva meriitti millekään valikoimalle, jos First Contact on siinä paras. Kyllä nämä leffat katselee ja niistä voi jopa pitää, etenkin jos sydän niin oikein tahtoo - jopa Nemesiksestä -, mutta on siihenkin selvä syy, miksei näitä televisiosta ole esitetty. Yleisölle, joka ei Trekkiä ennestään tunne, nämä elokuvat eivät avaudu.

Oikeastaan mitkään Trekkileffat eivät ole seuranneet erityisen uskollisesti sarjojen asenteita, tarinoita ja henkilöhahmoja. TV-sarjan diplomaattinen Picard selvittää asiat puhumalla ja älyllään, mutta leffassa painaa konekiväärillä Borgia reikäjuustoksi karjuen. TV-sarjan Kirk on temperamenttinen poikalapsi, jonka seurassa loittotehtävillä kaatuu punapaitoja vähintää kerran viikossa, on leffoissa taitava miehistöstään huolehtiva kapteeni jota kunnioitetaan.

TNG-elokuvat olivat vieraantuneet massasta jo hyvän aikaa sitten ennen viimeiseksi jäänyttä Nemesistä (2002). Neljä vuotta aiemmin tehty Insurrection (1998) on yksi Trekkimaailman jutuista, joka voi jäädä alaviitteeksi ilman suurempia kommentteja.

Sarjojen aikoihin Star Trek oli kuitenkin vielä Paramountin arvokkain ja tuottoisin omaisuus. Kun se tahkosi rahaa, ajateltiin ehkä että ei kannata liikaa muuttaa koko konseptia. Jälkikäteen voi tietysti jossitella, olisiko suosio säilynyt ja Star Trek universumi kehittynyt tällöin pidemmälle ja mihin suuntaan se olisi kehittynyt yleensä. Yhtäältä voi jossitella, että olisiko siitä jäänyt kaltaistaan populaarikulttuurin mammuttimöhkälettä, jos se olisi soljunut uuteen aikakauteen, millä olisi väistämättä ollut merkittystä sen nostalgia-arvoon? Nyt voidaan todeta Star Trekin olleen aikansa tuotos. Niin ei välttämättä olisi, jos se ei niin leimallisesti sitä olisi jäänyt olemaan.

TNG-ajan meininki alkoi olla hiipunut, eikä sitä huonot leffat ainakaan piristäneet. Oli aika jälleen keksiä jotain uutta, ja niinpä me saimme Star Trek Enterpicen (2001-2005).

Alkuperäisten suunnitelmien ollessa mitä olivat, sarjaa kesti vain neljä kautta - hyvästä syystä. Enterpricessä oli paljon hyvääkin - niitä huonontavia ongelmia oli vain niin paljon enemmän.

Ajallisesti se sijoittui aikaan ennen Kirkiä ja oli ikään kuin käänteinen uusi sukupolvi. Ymmärrettävästi "vanha sukupolvi" ei välttämättä ole paras tapa lähteä uudistamaan mitään franchisea. Enterpicen hahmot alkoivat toimia hyvin ajan kanssa. Niihin tuli syvyyttä ja näyttelijät panostivat niihin ihailtavasti. Ongelma oli siinä, että meillä on tämä alkuperäinen TV-sarja, jossa tietokoneet on vaneriin liimattuja hedelmäkarkkeja, joita vilkutellaan, tutkat on pahvitötteröitä liimattuna pahvilaatikoihin ja isoimmat näytöt 12 tuuman kuvaputkimonitoreja, joista hyvänä päivänä näkyy värit. Sitten meillä on tämä noin 100 vuotta aiempaan aikaan sijoittuva sarja, jossa on litteät näytöt ja hologrammit - puhumattakaan siitä hemmetin aikasodasta, joka olisi suosiolla kannattanut antaa Doctor Whon hoitaa.

Aikamatkailu teemana on äärimmäisen vaikea laji. Se ruokkii mielikuvitusta ja silloin esiin nousee kaikenlaisia kysymyksiä, kuten jos ne tässä teki näin, miksei ne ratkaise tätä ongelmaa myös niin. Mitä enemmän alkaa selittelemään, sen enemmän muodostuu kompastuskiviä. Selittelyllä tuhoaa todella nopeasti minkä hyvänsä tarinauniversumin, kuten vaikka Matrixin höpöttämällä ennustuksista, vapaasta tahdosta ja valinnoista, jotka eivät ole oikeasti omia valintoja paitsi että ovat. Tai selittämällä, että kaiken ylläpitävä ja kaikkialla vallitsevat Voima on mikroskooppisia elämänmuotoja, joita kutsutaan midichlorianeiksi, jotka voi havaita ja mitaita vaikkei voi paitsi joskus kun käsikirjoittaja tai George Lucas haluaa.

Aikamatkustus on syytä pitää selkeänä, yksinkertaisena ja olla selittämättä sitä. Se toimii hyvin Trekkien TV-sarjojen jaksoissa yksittäisinä juttuina, toimii Paluu Tulevaisuuteen -leffoissa, toimii ensimmäisessä uudessa Trekkileffassa - se toimii Doctor Whossa, jossa kaikki on vähän surrealistista, mutta ottamalla se teemaksi TV-sarjaan ihan muuten vain on yksinkertaisesti typerä päätös.

Aikasodalle ei ollut mitään motiivia. Aivan kun viimeinen rajaseutu olisi muka koluttu loppuun, eikä keksitty muuta kuin vedellä hosuen hommat tasolle, jota ei osattu pitää missään tolkussa ensimmäistä AU:ta pidemmälle. Enterpricen kaikki ruutuaika meni vakuuttelemiseen, että nyt ollaan tulevaisuuden menneisyydessä, mutta silti tulevaisuudessa. Hahmojen kehitys tapahtui teennäisesti ilman, että olisi kohdattu niitä Trekeistä tuttuja samaistuttavia haasteita. Sen sijaan saatiin seikkailu, jossa ei oikeastaan ollut mitään mieltä tahi järkeä ja joka pyllisteli triviaalisille yksityiskohdille, jotka Trekkifoorumeilla ovat kuitenkin se eniten väännetty juttu.

Enterpricea ei oltu ajateltu loppuun asti. Tämän voi havaita, kun miettii T'polin hahmoa. T'pol on Vulcanilainen, kuten Spock - looginen ja tunteet tukahduttava muukalainen, jonka kanssa toimiminen aiheuttaa kaikenlaisia kulttuurillisia väärinymmärryksiä. Sarjaa katsoessa on jatkuvasti sellainen olo, että nämä törmäilyt on nähty ennenkin tai vaihtoehtoisesti Vulcaneista paljastuu joitain mullistavia uusia puolia. Eikä pelkästään T'polin hahmosta, vaan koko rodusta.

Vulcanilainen tuntui tuotantotiimissa ehkä hyvältä ja turvalliselta idealta tehdä Enterpricesta Trekki, mutta juttu onkin siinä, Vulcanilainen Trekistä Trekkiä tee.

TNG:ssä ei ollut Vulkacia ja se toimi erittäin hyvin. Vulcanilainen hahmo on väline, jolla erillaisuutta kohdataan, ja tämä oli oivallettu TNG:ssä, jossa rotuja kyllä riitti komentosillalla aina Klingonista tekoälyyn. Eri kulttuureista tulevat hahmot tekivät yhteistyötä erilaisuudestaan huolimatta, suvaiten ja kunnioittaen toinen toistaan. Voyagerissa oli tosin Vulcanilainenkin, mutta siinä oli myös hologrammi, jonka kehityskaari on yksi hienoimmista televisiossa nähdyistä yleensä. Tällaiset tasot jäivät kovin ohueksi Enterpricessa. Ei oltu ymmärretty, että Vulcanilainen hahmo ei ole itsetarkoitus vaan väline. Tietysti, jos ei ole motiivia eikä tarkoitusta, ei siinä välineet paljon auta.

The boldly go and reboot

Kun homma ei enää pelitä, voi sen unohtaa nurkkaan tai alkaa kaivamaan naftaliinista juttuja ja aloittaa alusta.

Uusi Star Trek leffa ilman ylimääräisiä alaotsikoita pamahti leffateattereihin 2009 ja kertaheitolla toi Trekin tälle vuosituhannelle räjäyttäen pankin siinä sivussa.

Tällä kertaa rebootattiin oikein huolella. Ikoniset populaarikulttuuriin sementoituneet hahmot herätettiin eloon uudestaan uusilla naamoilla. Star Trek teki paluun rymisten - ja hienosti tekikin!

Lystiä tosin kesti vain sen yhden elokuvan verran: Rebootin toinen osa Into Darkness (kuvassa, 2013) oli omanlaisensa päätön kohellus, johon oli yritetty sotkea täysin irtonainen ja turhankin tuore näkemys Khanista.

On syytä miettiä mahtoiko tuotantoporras olla ihan täysissä järjen valoissaan tehdessään päätöstä koko leffan ideasta. Ehkä siellä tuumattiin, että koska ihmiset tykkäsivät Wrath of Khanista, mikä oli toinen Trekkileffa ja koska tämäkin on järjestyksessä toinen Trekkileffa uusista Trekkileffoista, niin pannaan tähäkin Khan. Mitä sitten, että reboottauksen yhdeydessä oltiin nähty paljon vaivaa sen eteen, että yleisö oli ostanut selityksen, miksi kaikki on nyt toisin ja minkä takia mitään ei koskaan - edes TNG-aikaisia juttuja - tapahtunut. Koskaan ei Kirk ollut kohdannut Khania, eikä Khan koskaan saanut syytä katkeroitua Kirkiä kohtaan. Silti Khan oli täynnä vihaa ja kostonhimoa.

Viimeinen niitti kaiken typeryyden paalukiveen oli antaa alkuperäisen Nimoyn esittämän Spockin varoittaa, että Khan on vaarallisin ja katalin vastustaja, jonka he ovat koskaan kohdanneet - saaden orkkis-Spockin vaikuttamaan dementoituneelta seniililtä: Alkuperäisessa sarjassa ja elokuvissa törmättiin paljon vaarallisimpiinkin ja pahempiin vastustajiin, kuin Khan. Voi sitä myötähäpeän määrää! Koko kohtaus oli nolo, koko käsikirjoitus oli nolo - koko leffa oli nolo aina lopun toimintakohtaukseen, jota pohjustettiin uuden Spockin romanssilla tehden tyhjäksi koko hahmon, joka on aina asettanut loogisuuden tunteiden etusijalle.

Koko leffafranchise oli kaikkien huomaamatta muuttunut sarjakuvamaiseksi toimintapläjäykseksi, jossa ikonisista Kirkistä, Spockista ja McCoysta ei ollut jäljellä kuin nimi septitankissa uittamisen jälkeen.

Ja sitten tietysti tuli vielä Beyond (2016), joka ei edes yrittänyt korjata mitään. Järjetön addrenaliinikaahaus oli jo aloitettu, joten mennään samalla päätyyn asti. Syvään päätyyn mentiinkin.

Toisaalta mitä olisi voinut oikeastaan odottaakaan: Kun "uudelleenkäynnistyksessä" nollattiin kaikki myötähäpeän kyllästämät elokuvat, nollattiin samalla kaikki se TV-sarjojen hyväkin, jota fanit rakastivat. Reboottauksen lähtökuopat olivat jo sellaisessa umpikuljumissa, että siihen kohdistuvia odotuksia oli pidemmän päälle mahdoton lunastaa. Eikä se lunastanutkaan.

Sinällään sääli, koska ensimmäiseen uuteen Star Trekiin oli käytetty paljon ajatusta. Arvostan isosti tapaa, kuinka tämä vaihtoehtoinen todellisuus selitettiin niin, että tulevaisuudesta ilmestyy mustan aukon läpi Romulaaneja, jotka pistävät ohimennen aikajanan uusiksi. Juoni mahdollisti oivasti sen, että kaikki hahmot saivat kasvaa erilaisiksi kuin esikuvansa, mikä käytännön tasolla antoi käsikirjoittajille vapaamman kädet puhutella nykyajan yleisöä sen ymmärtämällä tavalla.

Into the Darkness olisi toimitnut edes vähän paremmin, jos pääpahiksena olisi ollut joku muu kuin Khan, jonka fanikunta jo tunsi. Tai, jos Khan olisi ollut edes esikuvaansa muistuttava. TV-sarjassa kehitettiin toinen toistaan mielenkiintoisempia vastustajia viikottain - onko se nyt niin kamalan vaikeaa tehdä uutta hahmoa elokuvaan?

Roddenberry jätti Star Trekin ystävänsä Rick Bermanin haltuun, jonka käsissä tehtiin suositut uuden sukupolven TV-sarjat. Nemesiksen flopatessa ja kun Enterprice lopetettiin, hän päätti jättää koko Star Trekin telakalle vuonna 2005.

Sittemmin Paramount pisti koko Tekistä vastaavan tuotantoportaan uusiksi. Uudet leffat on perua tästä muutoksesta. Nykyinen tuotantoporras ymmärtää muuttunutta maailmaa ja yleisöä paljon paremmin. Tuotantokonsepti perustuu siihen, että tehdään erilaisia sarjoja erilaisille yleisöille. Lower Decks ja Prodigy -animaatiosarjat on tehty eri yleisölle, kuin minisarjat ja suuremmat tuotannot. Kaikki sarjat mellestävät niin sanotusti omassa ympäristössään, mutta koordinoidusti niin, etteivät ne astu toistensa varpaille. On ymmärretty, että Star Trek universumin tarinallinen eheys on yksi sen tärkeimmistä elementeistä, jota on syytä varjella.

Mistä päästäänkin Star Trek Discoveryyn (2017-), missä painellaan paitsi karhukaisella ja itiökoneistolla pitkin galaksia. Kaikista spinoffeista - tai miksi näitä pitäisi kutsua - Star Trek Discovery on vähiten Trekki vaikka samaan aikaan se on sitä itseään.

Se on sarjana ihan viihdyttävä, eikä valittaa voi isommin hahmoista kuin tavasta kuinka se teemojansa käsittelee. Sillä ei vaan ole mitään motiivia ja syytä olla nimen omaan Star Trek. Koko ajan sarja on mennyt kauemmaksi Trekkimaailman ympyröistä, kunnes se päätyi jo niin kauas tulevaisuuteen, ettei millään muualla tapahtuvalla ole enää mitään merkitystä. Discovery toimisi varmasti paljon paremmin ilman Trekkimaailman lastia ja siitä johtuvia sille asetettuja odotuksia. Se voisi olla oma itsenäinen avaruusmaailmansa, jossa sillä olisi varaa rikkoa Trekkimaailman rajoja, jotka selvästi on sille enemmänkin rasite kuin lähde.

Itiökoneisto jo heti sarjan alusta lähtien oli irtiotto Trekkimaailman säännönmukaisuuksille ja poimuajoille - hyppy kauas, kauas tulevaisuuteen sitäkin suurempi.

Kuitenkin, Discovery kohtaa erillaisuuden ja hahmojen kehityksen Trekkimäisen tutulla tavalla. Tämä jää vähemmälle huomiolla kaiken toiminnan ja tohinan keskellä, mutta kerros näkyy selkeästi, kun kaiken metelin ohi malttaa hetkenkin katsoa. Hahmoista alkaa välittämään - ja osaa vihaamaan. Sarja herättää tunteita ja hahmoista paljastuu erilaisia puolia. Discoveryssä toistuu eri tavoin se, että hahmot voittavat pelkojaan ja kehittyvät henkisesti, eheimmiksi ja kokonaisemmiksi, mutta arkipäivää muistuttavia haasteita ne kohtaavat hyvin vähän. Paitsi tietysti, jos arkipäivä muistuttaa villin lännen elokuvaa, niin ehkä...

Se kevyestä pohjustuksesta...

...mutta miten suhtautua Star Trek Picardiin?

Tuotannossa ei turhia ole säästelty ja koko konseptia on selkeästi mietitty aika paljon. Picard kierrättää paljon tuttuja hahmoja niiden alkuperäisien esittäjien voimin, mikä luonnollisesti antaa nostalgia-arvoa. Sarja ei sorru hahmojen lyhyisiin vierailuihin vaan rooleja on kiinnitetty kunnolla.

Ikääntyvä Patrick Stewart vetää hyvin ikääntyvän Picardin roolissa, jopa turhankin vakuuttavasti paikoitellen. Välillä herää tunne, että onkohan Steward jo liian vanha näyttelmään missään, kun tuntuu, että hän on täysin kuutamolla kameran edessä. Seuraavassa kohtauksessa ihmettelee, miten hyvin homma on hänellä hanskassa. Jossain kohtaa tottuu siihen, että siinä Shakespearilainen näyttelijä vain tekee minkä osaa ja näyttelee vanhan ukon roolissa vanhana ukkona vakuuttavasti.

Näyttelijät kautta linjan muistavat ikoniset roolinsa yllättävän hyvin. Ehkä kyse on myös valinnoista, mutta pääasia, että yleisö näkee sen mikä sen kuuluukin nähdä. Joukkoon mahtuu myös uusia hahmoja, jotka ainakin ensimmäisen kauden aikana kuoriutuivat kerroksistaan. Hahmoja, jotka kehittyvät kasvavat ja tuntevat. Ärsyttävistäkin hahmoista oppii pitämään.

Tunnelma jäljittelee enemmän leffojen atmosfääriä kuin TNG-sarjan, mutta toisaalta kyse on myös Picardin selvästi korkeammasta tuotantoarvosta, jossa yksityskohtiin ja efekteihin on ollut mahdollisuus panostaa aiempia sarjoja enemmän. Tietysti myös digitaalitekniikka on kehittynyt huimasti näiden vuosikymmenien aikana niin laadultaan kuin kustannustehokkuudeltaan.

Sarjaformaatti mahdollistaa leffoja paremmin käyttää aikaa tarinan kerrontaan, mitä Picardissa on hyödynnetty ainakin paikoitellen hyvin ja näin fiilis lähentelee myös TNG-sarjan tunnelmaa aika ajoin. Suurin ero tietysti on siinä, että TV-sarjassa käsiteltiin yksi asia kerrallaan ja seuraavassa jaksossa siirryttiin seuraavaan tehtävään tai aliavaruushäiriön aiheuttamaan ongelmaan. Picardissa on koko kauden mittainen kaari, jossa tarina on jaettu yksittäisiin jaksoihin. Tämä nyt on nykyajan tarinankerronan henki ja tapa, jolla ohjelmia tehdään.

Tähän liittyen, myös sillä on merkitystä, että Picard (kuten myös Discovery) on tehty suoratoistopalvelualustalle eikä televisiosarjaksi. Tämä on asia, jota tahdotaan ylenkatsoa yleisesti harvinaisen jääräpäisesti. On jokseenkin kummallista, että ero TV-sarjan ja elokuvan välillä on useimmille itsestäänselvyys, mutta TV-sarjan ja suoratoistosarjan ero ei. TV-ohjelma rakennetaan hyvin toisella tavalla, koska siinä on otettava huomioon mm. mainostauot, pituus ja se, että katsoja saattaa alkaa seuraamaan jaksoa kesken sen lähetyksen. Näillä on valtava vaikutus siihen, miten tarinaa juoksutetaan ja miten tärkeimmät kohdat esitetään. Jo täsmällinen pituus aiheuttaa paljon päänvaivaa leikkauspöydällä. Esimerkiksi Simpsonien jaksojen pituutta säädetään introjen ja "couch gagien" pituudella. Tismalleen samaa tehdään muissakin TV-sarjoissa jossain määrin. Tietyn mittaisessa ohjelmassa on niin ikään oltava tietty määrä mainostaukoja tietyin väliajoin, mikä vaikuttaa siihen, miten ohjelma leikataan ja miten se ohjataan.

Näillä on merkitystä, huolimatta siitä kuinka paljon saivarrellaan niiden olevan minkäkinlaista hienosäätöä. Pointti on, että TV-sarjaan kohdistuu erilaisia vaatimuksia kuin suoratoistopalveluun esitettäväksi tehtyyn ohjelmaan, joka käynnistetään kun itselle sopii ja katsotaan alusta lähtien ja joka voi kestää vaikka 10 minuuttia pidempään tai vähemmän kuin edellinen jakso - ilman mainostaukoja.

Suoratoistosarja voi käyttää paljon enemmän elokuvallisia keinoja, millä varmasti on vaikutuksensa siihen, miksi Picard nojautuu enemmän elokuvien atmosfääriin.

Nähtäväksi jää lässähtääkö Picard laiskan ja typerän käsikirjoittamisen takia yhdeksi unohdetuksi anekdootiksi yhden länsimaisen populaarikulttuurin virstakiven saagassa, vai jääkö se elämään edes vähäksi aikaa. Varmaa nyt kuitenkin on, ettei Picardista mitään klassikkoa tule, mutta lähtökohdat on hyvät siihen, että se muodostuisi piristäväksi jutuksi muuten aika laadullisesti epävakaassa franchisessa. Tosin, toiset pitävät sitä roskana jo nyt, mikä oikeastaan kertoo siitä, että nykyinen tuotantotapa, jossa eri yleisöille tehdään eri juttuja, saattaa toimia yllättävän hyvin. Ken Picardia vihaa, saattaa mieltymystä kokea Discoverystä…

Star Trekin tekijöillä on aina ollut ongelmia ymmärtää kunnolla mitä he ovat tekemässä. Sarjan luoja Gene Roddenberry halusi sen olevan tulevaisuuden visio, jossa ihmiskuntaa ei vaivaisi enää ennakkoluulot ja oltaisi kasvettu ohi materiaalisten halujen. Maailman, jossa ihmiset arvostaisivat toisiaan ja haluaisivat kehittää itseään olematta ideologioiden vankeina. Roddenberry oli humanisti, jonka nuoruuden sympatiat sosialismiin eivät kylmänsodan aikaisessa Amerikassa ehkä olleet suurinta huutoa. Star Trek käsitteli näitä teemoja avaruushömpän kautta länsimaiseen tapaan. Alkuperäinen TV-sarja on nähtävä aikansa kontekstissa maskuliinisuuksineen. Nykyään voi vaikuttaa mitättömältä, että sarjassa viestintäupseerina toimi musta nainen tai että alusta ohjasi japanilainen henkilö ja navigoi venäläinen, jotka kaikki olivat tasavertaisia muiden hahmojen kanssa. 60-luvun amerikkalaisessa TV-sarjassa tällainen kuitenkin oli aidosti mullistavaa. Se herätti kohua, mutta se oli tietoinen valinta maailman rakentamisessa, ennen kuin tällaisien maailmojen rakentamista edes mietittiin. Jokseenkin paljon ansaitustikin on puhuttu kuitenkin siitä, kuinka Trekissä on aina ollut vahvoja naishahmoja.

Paljon tapahtui vahingossa ja pakon sanelemana: Esimerkiksi sarjassa paljon käytetty teleportti, jolla hahmot siirtyvät paikasta toiseen, syntyi ideana niin, että vaatimaton budjetti ei yksinkertaisesti olisi mitenkään riittänyt trikkikuvaamaan sukkulalaskeutumisia, kuten oli käsikirjoitettu. Keksittiin, että siirtymien tapahtuisi vain siirtymällä, joka pystyttiin halvalla leikkaamalla toteuttamaan.

Tuotantoyhtiölle Trekki on ollut parasta mannaa, kun se on ollut suosittu, mutta heikommin menestyneiden juttujen kohdalla se on saanut kohdata fanilauman vaatimuksineen aina ensimmäisestä sarjasta lähtien. Vetoomukset sinälläänkään eivät ole olleet turhia, sillä jatkaminen lopullisen hautaamisen sijaan on aina viimekädessä kannattanut.

Ei siis toisaalta ihme, ettei Trekin kansssa ole sarjan tekijöillä aina helppoa ollut. Aika paljon on kuitenkin antimateriakammiossa energiaa poimumoottoreille jauhettu, kun on tultu vuonna 1966 töllössä ensiesityksen saadusta avaruushömpästä tämän päivän Amazonin suoratoistopalvelun Picardiin.

Trekin maailma on niin laaja ja rikas, että siitä voi olla vaikea ammentaa kaikkia miellyttäviä asioita ja näkökulmia. On scifitarinoita, toimintaa, kasvutarinoita, henkilöhahmojen kehitystä, diplomatiaa, raakaa voimaa, politiikkaa... lista on poikkeuksellisen laaja. Tuottajien nykyisessä näkemyksessä ei pyritä tekemään yhtä sarjaa tai elokuvaa, joka miellyttäisi kaikkia ja joka väistämättä liiallisiin kompromisseihin kompuroisi heti kättelyssä. Tehdään ennemmin erilaisia sarjoja, erillaisine teemoineen ja tunnelmoineen kohdentaen ne selkeämmin oikealle yleisölle.

Picardista toivon, että se säihkyy kirkkaana sen aikaa kun säihkyy ja ettei muut Trekin tähtisumut liiemmin himmennä. Picard on erilainen sarja, joka keskityy nimihenkilönsä kohtaamiin asioihin pitkässä, tuotantokauden mittaisissa kaarissa. Tarinallisesti on otetty etäisyyttä siihen elokuvien tähtilaivan kapteeniin, jonka vaiheissormi on herkässä ja nojauduttu TV-sarjan Picard-jaksoihin, joissa hahmo kehittyy ja siitä kuoriutuu kerroksia.

Ei tietenkään yksinomaan: Picardissa on toimintaa enemmän, kuin TNG-sarjassa ja se myös saanut annoksensa steroideja, joita nykyään on lienee vain pakko napsia. Ensimmäisessä kaudessa ei vältytty tyystin myöskään tyhmiltä juonenkäänteiltä ja yleiseltä hölmöilyltä käsikirjoituspöydän ympärillä, mutta mitään niin suurta ei ollut, ettäkö olisi kupin nurin keikauttanut - joskin vaarallisen lähellä käytiin. Toivoa vain voi, että kakkoskausi olisi paremmin läjässä ja sitä rakennettaisiin määrätietoisemmin.

Tietty, voihan minkä hyvänsä Trekin ottaa vain yksittäisenä juttuna, eikä se mitenkään huono tai vähempi tapa ole. Näillä jutuilla ja historialla vaan on merkitystä, kun tulkitaan ja ihmetellään mitä hittoa oikein tuli katsottuakaan. Ja silloinkin kun yleisölle ei ole, niin tuottajille on takuulla.