Teko ja äly

Kun työstin Maailmanlopuntehtaan jatko-osaa, toistui sen monissa versioissa lause "Kukaan ei arvannut, miten se maailma lopulta tuhoutui". Repliikillä viitattiin keskusteluun, jossa puitiin kaikkia dystooppisia visioita, joissa taudit, nälänhätä, tekoäly tai mikä hyvänsä oli ihmiskunnan saattanut tuhon partaalle. 

Ironia piilee paitsi siinä, että myös Maailmanlopuntehdas sijoittui tulevaisuuden maailmaan, jossa enää kourallinen ihmisiä eli maapallon mittakaavassa pienellä ainoalla asuinkelpoisella pläntillä. Ympärillä vallitsi Kalma, joka oli valtaosan pallosta kahmaissut, ja jossa ihmiselämä ei kauaa vanhentunut. 

Metatasolla ironiaa taas löytää siitä, että jatko-osasta syntyi kaiketi seitsemän torsoksi jäänyttä versiota, kunnes viimein päätin luopua koko jutusta. 

Maailmanlopuntehdas oli jo lähtökohtaisesti vain yksittäinen tarina. Se syntyi tarpeesta kokeilla olinko tuhonnut luovuuteni ja mielikuvitukseni täysin noin kymmenen vuoden aikana ja sen tekeminen liittyi oleellisesti toipumiseen elämänmerien myrskyistä. Kävi ilmi, että ei se luovuus ihan tyystin ollut mennyttä. Ei silti ole sattumaa, että Maailmanlopuntehdas sijoittuu sellaiseen ahtaaseen tuhoutuneeseen maailmaan, jossa ihmiset yrittävät saada arkea rakennettua muutaman suoranaisen sosiopaatin yrittäen saada asioita tapahtumaan tahtonsa mukaisesti. Prosessi oli jännä siinäkin mielessä, että noin puolen välin jälkeen, kahden kolmasosan kieppeillä huomasin, että kirjoitan itseasiassa toipumisestani. Henkilöhahmot edustivat erilaisia persoonani piruja ja maailma, vaikka sitä perverttisesti yritettiin hallita, sisälsi paljon uskoa ja luottamusta jos ei paremmasta niin ainakin siitä, että tässä voidaan selvitä ja pärjätä. 

Jatko-osan kanssa pähkäillessä tulin lukeneeksi Maailmanlopuntehtaan jossain vaiheessa ja kaikki tämä tarinan ainutkertaisuus ja siihen liittyvät siteet palautui mieleeni, ja niinpä oli helpompi luovuttaa sen suhteen. Olin jäänyt kiinni mahdollisuuksiin, joita maailma sinällään tarjosi. Jostain syystä isot kerrostalojen kokoiset robotit ovan aina minua kiehtoneet ja siksi oli vaikea päästää irti Maailmanlopuntehtaan Terrian Kävelijöistä. Jatko-osaan olisi tullut vielä taivaalla verkkaisesti leijuvia Taivaslaivoja, jotka pystyivät yhdessä silmänräpäyksessä siirtymään paikasta toiseen, sekä Railo, jossa aikaan pysähtynyt salama muistutti ihmisten epäonnistuneista yrityksistä hallita kvanttiteknologiaa. Oli paljon muutakin, mutta ne kaikki jäivät.

Eivät silti täysin unohtuneet: Yksi suurista Maailmanlopuntehtaan maailmaan liittyvistä teemoista oli tekoäly, jonka piti tulla tausta-ajatuksesta näkyväksi elementiksi jatko-osassa ja siksipä tuo mainitsemani lause toistui jokaisessa versiossa. Siinä maailmassa tuhon siemenet piilivät ihmisten ja koneiden epäpyhässä ja harkitsemattomassa liitossa, jonka ihmiset ahneudessaan, lyhytnäköisyydessään ja helppoutta etsiessään sokeasti solmivat.

Tämä teema on elänyt mielessäni vahvana ja kasvanut edelleen tosimaailman tarjotessa sille jatkuvasti enemmän polttonainetta. 

Mitä enemmän ihminen ulkoistaa tekemistään muille - etenkin koneille - sitä pienempi on minkään tekemisen tuoma saavutuksen arvo. Mitä enemmän siirretään ajattelua koneille, sen vähemmän ihminen ajattelee. Mitä helpompi tekemistä on monistaa, sen arvottomampaa tekeminen on. 

Näin se vaan menee. 40-50 vuotta sitten oltiin kovin positiivisia sen suhteen, että mitä enemmän koneet tekevät ihmisten töitä, sen enemmän ihmisillä on aikaa olla luovia, nauttia elämästä ja sivistyksen tuomista hedelmistä. Ja näinhän siinä toki kävikin. Nyt meillä on enemmän hilavitkuttimia, viihdettä, mahdollisuuksia ja aikaa kuin koskaan ennen. Kaupat notuvat valikoimissta, netistä saa tilattua kaikenlaista pikkurahalla ja voimme pitää realiaikaisesti yhteyttä melkein mihin maailmankolkkaan tahansa. Mutta onko se tehnyt meistä tyytyväisiä? Kuinka paljon työtön tai tarkoitusta vailla oleva ihminen nauttii mahdollisuudesta käyttää energiansa luovuuteen tai nauttii ylimääräisestä ajasta ja mahdollisuuksista elää hedonistista sivistynyttä elämää? Ennemminkin se näyttää meitä ahdistavan ja saa kyseenalaistamaan, mitä on olla ihminen. 

Saatiin aikaa ja koko maailma mahtumaan taskuun, mutta ollaan toimettomampia ja yksinäisempiä kuin koskaan. 

Tekoälyyn liittyvä vauhtisokeus ja lähes fanaattinen usko on aika kammottavaa. Kritiikille ei paljoakaan ole sijaa ja se nähdään muutosvastaisuutena, ymmärtämättömyytenä ja vanhanaikaisena änkyröintinä. Vääjäämättä maailma ja teknologia kehittyy, ei sitä estää voi eikä pidäkään, mutta sietäisi kysyä myös, kehitymmekö me yhtä nopeasti kuin teknologia? Olemmeko me valmiit siihen?

Tuhansia vuosia vanhat pyhät kirjoitukset sisältävät paljon esimerkiksi yksinäisyyteen ja pärjäämiseen liittyviä teemoja. Niissä esitetään ajatuksia miten ihmisen tulisi elää, jotta hänen elämänsä olisi parempi ja helpompaa. Paljonhan niissä on myös hallintaan liittyviä ketunhäntiä, mutta että näiden samojen ihmisyyteen liittyvien teemojen varassa ne ovat yhä pitäneet pintansa ja se että nämä samat teemat toistuvat eri aikoina eri muodoissa aikansa self-help -oppaina on aika vahva merkki siitä, että nämä nykypäivän ihmisen ongelmat eivät ole mitään uusia. Ne vaihtavat muotoaan ympäröivän maailman mukana, mutta hyvän, onnellisen elämän etsiminen ei ole päättynyt, eikä siihen ole tuhansien vuosien aikana yksiselitteistä keinoa löytynyt. Sitä ei tuonut antiikin filosofia, ei uskonnollinen hurmos eikä teknologien vallankumous. Miksi sen toisi tekoäly? 

Sille on oma nimityksensä, kun toistuvasti käyttää samaa menetelmää odotten eri tuloksia. 

Sinällään tekoäly ei meitä uhkaa ihmisinä sen enempää kuin mikään muukaan teknologinen vallankumous. Ehkä tekoälyn kehittyminen lopulta saa meidät ymmärtämään paremmin omilla käsillä ja aivoilla tehtävän työn arvon. Taiteiden parissa tekoälyyn suhtaudutaan ristiriitaisesti. Toisaalta sen käyttö avaa mahdollisuuksia mutta toisaalta se vie töitä esim. graafikoilta ja muusikoilta. Maailma muuttuu, kuten sen kuuluukin. Silti, mitä enemmän nähdään, kuullaan ja kulutetaan tekoälyn teoksia, sen enemmän niiden rinnalla korostuu ihmisten tekemä. Tekoäly kun vain generoi, tuottaa liki- ja keskiarvoja - ja se tekee sen ihmisten tuottamista materiaaleista.

Varsinaiset ongelmat alkavat kasautua siinä vaiheessa, kun tekoäly alkaa käyttämään entistä enemmän tekoälyllä tuotettua materiaalia aineistonaan. Kun sitä opetetaan sen itse tekemällä aineistolla. Tekoäly tarjoilee tietoa vailla kykyä kritiikkiin ja kun se tieto on vähääkään vinoutunutta, se hyvin helposti ja nopeasti vinoutuu entistä enemmän. Kritiikitön vauhtisokeus ja ajattelun ulkoistaminen koneille altistaa uskomaan ihan mitä sattuu.

Ihmisenä olemisen edellytys on tehdä itse.

Maailmanlopuntehtaan maailmassa tämä oli kulminoinut niin, että "annoitte kasvot ja muodon jollekin, millä ei ole kumpaakaan".

Siinäkin ihmiset ovat toistuvasti kunnostautuneet. Nämä ovat asioita, joista pitäisi ottaa opiksi. Muuten ei kehitystä tapahdu vaikka millaisia hilavitkuttimia olisi. Ihmisen kehitys tapahtuu yksinomaan ihmisessä.

Tosiasiassa tekoäly ei ajattele. Se ei ymmärrä, ei koe eikä tunne. Jos se joskus niin tekee, muodostaa se oman kulttuurinsa, eikä sen käyttäminen orjan tapaan ole enää niin mutkatonta, mutta sehän olisi sulaa hulluutta koneelle tietoisuutta yrittää antaa. Korjaan: ei olisi vaan on.

Tuho, minkä tekoäly meille aiheuttaa liittyy todennäköisesti geopoliittiseen liikehdintään, kun käytännössä ainoa tehokkaita tekoälypiirejä valmistava yhtiö on amerikkalainen nVidia, jonka piirit valmistetaan Taiwanissa, mutta joita Yhdysvaltojen hallinto ei anna myydä Kiinalle. Sitten kauhistellaan kun Kiina kärkkyy Taiwania, jota se jo lähtökohtaisesti on vuosikymmeniä pitänyt omanaan ja pistetään vähän tulleja päälle, kun kaikki se pikkurahalla hankittava roska tilataan Kiinasta. Ei meitä tekoäly uhkaa vaan oma älyttömyytemme sen suhteen.

Mutta ei huolta. Ei maailma sen hullumpi ole nyt kuin ennenkään. Tietysti se tässä ajassa siltä näyttää, mutta niin se on aina näyttäynyt siitä ajasta kun sitä katsottu on.