Wikipediassä määritellään termi woke osuvasti näin: "Yhdysvaltain afroamerikkalaisen väestön engalnnista peräisin oleva käsite, joka tarkoittaa poliittisesti valveutunutta, erityisesti rasismin, syrjinnän ja muun yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden tiedostavaa henkilöä"
No nyt tietysti kun kerran kyse on asiasta mikä liittyy rasismiin, syrjintään ja muuhun yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen, niin sehän herättää kaikenlaisia voimakkaita tunteita ja seurauksena koko hommasta tulee aikamoisen sakeaa todella nopeasti.
Niinpä herättää monenlaisia tunteita, kun esimerkiksi Disney kiinnittää rooliin näyttelijän, jonka etninen tausta on eri kuin mitä osa yleisöstä stereotypiapäissään olettaa. Sen jälkeen asiaan voikin suhtautua kannanottona ja tuotantoyhtiöön wokettajana. Seuraa kiitosta, haukkua ja loputonta tyhjänaikaista debattia somessa ja foorumeilla. Tuntuu kuin äkkiä kaikilla on asiasta ainoa oikea mielipide. Wokeen liittyy sinällään jännittävä piirre, että omaa näkemystä yritetään useimmiten sentään perustella jotenkin, joskaan ei niinkään asiaa avaavasti kuin julistavasti, miksi ollaan oikeassa. Yhtä kaikki, lopulta huudetaan kuitenkin.
Kaiken tämän hälinän keskellä on täysin mahdotonta kysyä retoorisesti, että miksi hahmon etnissyytä pitää ylipäätään muuttaa, mutta sen sijaan että pohdittaisi kysymystä ja sen retoriikkaa, leimataan kysymyksen esittäjä tavalla tai toisella idiootiksi.
Se johtaa sellaiseen ikävään asetelmaan, että toisia elokuvia ei voi kritisoida leimautumatta jonkilaiseksi wokettajaksi ja moukaksi.
Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Ghostbusters vuodelta 2016, jossa alkuperäisten mieshahmojen sijaan seikkaili joukko naisia sekalaisessa uudelleen filmatisoinnin ja jatko-osan sekasotkussa. Mm. Angry Videogame Nerdinä esiintyvä tubettaja James Rolfe sai niskaansa kosolti sitä itseään, kun hän meni sanomaan, ettei aio edes katsoa koko elokuvaa. Mikä sontasyöksyssä sopivasti jätettiin unohtui, oli kuinka Rolfe useammassa yhteydessä oli antanut ymmärtää ellei suoraan kertonut Ghostbustersin olleen hänen lapsuutensa juttu, johon hänellä oli lämmin suhde. Tässä surullisen kuuluisassa videossaan hän paheksui, että tällainen klassikko yritetään näin herättää henkiin. Rolfea on sikäli vaikea moittia, että kyllähän 2016 Ghostbustersista näki jo kilometrien päähän, että se on todella huono.
Itseasiassa paheksunta Rolfea kohtaan saattoi hyvinkin johtua suurelta osin juuri siitä, että kaikki muutkin aavistivat elokuvan olevan todella huono. Homma kääntyi vain jotenkin niin, että Rolfe ei aikonut katsoa elokuvaa, koska siinä mieshahmot oli korvattu naishahmolla.
Tämä on aika käsittämätön asia, joka ilmiönä tekee järkyttävän paljon vahinkoa tasa-arvon ajamiselle ja rasismin sekä syrjinnän torjumiselle. 2016 Ghostbusters on todella huono elokuva. Sen hahmot on yliampuvia, teennäisiä ja typeriä. Hahmojen motiivit ovat olemattoman kuivia, haamut on kehnosti toteutettu, käsikirjoitus on niin laiska, että se on varmaankin käsikirjoituskorttipakan avulla vartissa veivattu eikä ohjausta ei ole nimeksikään. On otettu joukko koomikoita heittämään slapsticia ja pieruvitsejä kameran eteen ilman minkäänlaista fanipalvelua. Käsittämätöntä, että tällainen elokuva on edes tehty - eikä sitä varmasti olisi oltukaan, ellei sitä olisi voinut Ghostbusterina markkinoida.
Mutta se oleellinen pointti tässä kaikessa on, että elokuvasta ei tee huonoa naisten tähtikaarti. Olkoonkin, että kaikki perseilevät enemmän kuin näyttelevät, mutta se ei ole sukupuolikysymys, eikä johdu siitä, että nämä naiset olisivat jotenkin kyvyttömiä tai taidottomia. Esimerkiksi Melissa McCarthy on tehnyt lukuisia hyviä rooleja ja monipuolisestikin. Leslie Jones taas on tehnyt stand-uppia vuodesta 87 lähtien päätyen aina Saturday Night Liveen esiintymään ja käsikirjoittamaan vuosiksi 2014-2019. SNL:ssä on ollut myös Kristen Wiig vuosina 2005-2012 kuten myös Kate McKinnon vuosina 2012-2022. McKinnon teki komean roolin myös "outoa" Barbieta 2023 Barbie-leffassa.
Kaikki nämä naiset ovat ansioituneita koomikkoja, joilla on takanaan näyttöä hyvistä rooleista ja ammattitaidosta. Se ei silti tee vuoden 2016 Ghostbustersista yhtään parempaa elokuvaa. Päinvastoin, ehkä huonomman, koska odotukset syystäkin ovat korkealla. Vastaavasti elokuvasta ei tule huono siksi, että päähahmo edustaa muuta etnisyyttä kun on hahmon kohdalla totuttu, eikä se tee sitä myöskään paremmaksi. Sujuvasti on Jeesuksen etnisyyskin vaihdettu lähi-itämäisestä länsimaalaiksi. Eipä se paljon Raamatun sisältöä muuta. Yhtälailla meillä pitää olla kykyä katsoa elokuvat elokuvina.
Yhteiskunnallinen keskustelu siitä millainen henkilö voi mitäkin hahmoa esittää on tietysti paitsi tervetullutta myös tarpeen. Lasikattoja pitääkin murtaa ja yhteiskunnan on muututtava. Elokuvat ovat aina aikansa kuvaa ja niiden avulla avataan ovia keskusteluun, näkökulmiin, ideoihin ja havantoihin joiden kautta maailma muuttuu. Tämä on viihteen hienoimpia ja arvokkaimpia ominaisuuksia ja mitä vapaammin se kukoistaa, sen parempi on kaikille. On irvokkaan ironista, että sitä vapautta uhkaa eniten pakkomielteinen tarve tuputtaa vain yhtä totuutta sananvapauden tai suvaitsevaisuuden nimissä.
Barbie-elokuva onnistui iskeytymään jonkinlaiseen oikeaan saumaan. Leffa sai hyvän vastaanoton ja sitä on vuolaasti kehuttu. Barbie on sukupovia ylittävä ilmiö, jonka sisäistäminen edes pääpiirteittäin on tarpeen, jotta elokuvan nyanssit kunnolla aukeavat. Vailla tällaista ymmärrystä muutoin kelpo leffaa varjosti päälleliimatun tuntuinen rautalangasta väkisin vääntämisen maku. Elokuvan sanoma katsottiin niin tärkeäski, että kaikki muu sai taipua sen tahtoon ja lopputuloksena syntyy katsojalle vähän sellainen tunne, että pidetäänkö tässä yleisöä nyt ihan idioottina. Tällaisen pastissin tekeminen on paljon vaikemapaa kuin sarkasmin käyttäminen, joka sekin tuntuu useimmiten olevan todella haasteellista. Ehkä se johtuu siitä, että joidenkin virheellisten käsitysten mukaan "kännissä ja läpällä" -heitot tai loukkaaminen olisi sarkasmia. No, ei tartuta tähän vaan siihen, kuinka osuvalla tavalla Barbie kritisoi stereotypioita ja ennakkoluuloja aikamme hengen mukaisesti viljelemmällä paisutettuja stereotypioita niitä alleviivaten.
On lienee syntymässä itseironiaa imitoiva ilmaisun muoto, jossa teos kommentoi maailman ilmiöitä paheksuen käyttäjen samoja paheksumiaan keinoja mutta asettumalla niiden moraalisten kysymysten yläpuolelle. Ikäänkuin tarkoitus pyhittäisi keinot. Näinpä sitten Barbien tapainen elokuva voi sujuvasti kritisoida patriarkaalisuutta stereotyyppisestä ajattelusta vaihvistaen stereotyyppistä ajattelua patriarkaa kohtaan, mutta koska se on sitä parempaa stereotyyppistä ajattelua, niin asia onkin hyvä. Lopputuloksena ei rakenneta ymmärrystä vaan vahvistetaan vastakkainasettelua. Tulee mieleen erään klassikkoteoksen sanat, että toiset on tasa-arvoisempia kuin toiset.
Edellä mainittu ei kaikesta huolimatta ole negatiivista kritiikkiä. Sekin on aikansa kuvaa ja sellaisena se tulevaisuudessa myös tulkitaan. Vastakkainasettelu ja kritisoitavien menetelmien valjastaminen omiin parempina koettuihin tarkoituksiin valjastaminen aiheuttaa kuitenkin tarvetta tarkempaan medialukuun sekä ymmärrystä, että tällainen tapa on itseasiassa oma ilmaisumuotonsa, johon tällainen oksymoronilta tuntuva julistaminen kuuluu. Ongelmia seuraa siitä, ettei tätä oikein ymmärretä ja asia otetaan liian tosissaan.
Seuraukset ovat pahimmillaan melko hirvittävät: Vanhoja teoksia voidaan siistiä poistamalla niistä nykyään kyseenalaisina pidettyjä termejä, asenteita ja sisältöjä vilpittömästi hyvää tarkoittaen, mutta tällainen toiminta ei eroa muusta sensuurista ja valkopesusta millään tavalla, oli motiivi sitten kuinka jalo tai poliittisesti orientoitunutta valtapyrkimystä tahansa. Emme nykyään mitenkään suhtaudu ylpeydellä siihen, että Alexanderin kirjasto tuhottiin tai uskon tulkinnan nimissä poltettiin kirjoja. Takuulla ei nähdä nykyistä teosten siistimistä yhtään sen valaistuneempana toimintana.
Entä sitten se Captain Marvel.
Noh, mitä voi sanoa. Tyypillinen Marvelin efektioksennus ilman sen erikoisempaa tarinaa tai tuoreutta. Captain Marvelia tosin tähditti naiset niin hyviksinä kuin pahiksina, ja tämä on aiheuttanut keskustelua. Jälleen keskustelu jämähtää kivien heittelyyn poteroista liittyen siihen, että se oli naisten tähdittämä. Vähemmälle huomiolle jäi se, että roolit olivat erittäin laiskasti kirjoitettu ja tarina oli tuhanteen kertaan kierrätetty. Tuoreutta ei hahmojen sukupuolijakaumaa huolimatta nimeksikään.
Tarve naissankarielokuville on ilmeinen, mutta pitääkö näistä tehdä niin huonoja? Onko sukupuolia oikeasti hierottava niin paljon yleisön kasvoihin, että lopputuloksena on mittasuhteistaan paisutettuja hahmoja, joihin ei ole mahtunut minkäänlaista syvempää persoonaa. Captain Marvelissa tärkeintä oli kokoajan tehdä selväksi, että nyt on naishahmoja. Hupsutellaan ja vedetään yli. Käy sääliksi kyvykkäitä näyttelijöitä, joilla ei tällaisen käsikirjoituksen ja ohjauksen raameissa ole mitään mahdollisuuksia tehdä hyvää, uskottavaa ja syvää roolia - tehdä työnsä mahdollisimman hyvin.
Disneyllä on niin pakonomainen tarve osoittaa ymmärrystä vähemmistöille, etnisyyksille, sukupuolille ja tasa-arvolle, että lopputuloksesta vääntyy teennäisen irvokasta roskaa, joka kääntyy hyvää tarkoitusta vastaan. Ei kukaan suhtaudu näihin vakavasti eikä varsinkaan näe, että nämä teokset toimisivat aureena parempaan maailmaan. Tekopyhyys paistaa niin pahasti läpi, vaikka pitäisi päin vastoin ymmärtää näitä moraalisia kysymyksiä.
Mutta ehkä Disney kuitenkin ajattelee ensisijaisesti rahaa. Yleisön riidellessä sen tekeminen lienee helpompaa. Se on kuitenkin varmaa, että Disney mitä suurimmissa määrin EI edusta wokea.
Ongelma huonojen naishahmojen takana voi liittyä liikaan pähkälyyn, millainen hyvä naishahmo on.
Ajatus ei sinällään ole kaukaa haettu, että keitä luulette elokuvastudioiden johtopaikoilla näitä asioita miettivän? Barbie-leffa antanee hyvää vihjettä. Ei siellä ole arkipäivässään sukupuolittunutta kohtelua, tytöttelyä ja asenteellista äijähuumoria kohtaavia kokevia henkilöitä ole. Kun tällaisessa etuoikeutetussa asemassa olevat alkavat sitten samaistumaan tavallisiin ihmisiin, on lopputulos aina kutakuinkin saman tasoista sontaa.
Mutta mistä tällainen tarve tehdä "tasa-arvoisempia" elokuvia sitten syntyy? Miksi vanhoja asenteita pitää alkaa muuttamaan? Se on hyvä kysymys. Osaltaa varmasti halutaan vastata nykyisen yleisön tarpeisiin - mitä ikinä ne sitten ovatkaan. Yhtäältä varmasti halutaan osoittaa, ettei olla jämähtäneitä jääriä vaan dynaamisia toimijoita. Ehkä pelätään huonoa mainetta - ehkä on teetetty tutkimuksia ja toteutetaan mainostoimistojen mantroja. Ehkä pelataan mediakentän muutosta. Ehkä kaikki tähtää vain voittojen maksimoimiseen, mutta ehkä jonkinlainen kipinä näiden asioiden herkistymiselle on tullut jo joskus nuoruuden ja lapsuuden vuosista.
Kun puhutaan naishahmoista, miten heitä pitäisi esittää ja mitä heidän tulisi edustaa, tahtoo unohtua itsenäiset ja voimakkaat naishahmot monissa klassikko- ja kulttiteoksissa.
Alienien päähenkilö, Ellen Ripley, pisti ksenomorfeja nippuun leffa toisensa jälkeen. Kakkosessa kovemmalla asenteella ilman kummoisempaa taistelukoulutusta kuin kokeneet avaruus-mariinit. Niin ikään prinsessa Leia ei ollut mikään tavanomainen hienohelma prinsessaksi, vaan pisti hanttiin plasteri kuumana, johti vastarintaa eikä jäänyt tuleen makaamaan. Ja tietysti Sarah Connor, jota ei pikkunaarmut hidastanut. Otti kohtalonsa määrätietoisesti käsiinsä, vaikka yhteiskunta yritti ruotuun laittaa.
Myöhemmin mm. Farscapen Aeryn Sun jatkoi samaa perintöä luuta kurkkuun lyömällä ja reikiä torsoon täräyttävänä peacekeepperinä. Ja vähemmän sitä tulisi mieleen ryttyillä kenellekään Kill Billin naishahmoista. Eikä lista tähän lopu, se päivittyy jatkuasti Fury Roadin Furiosan ja Nälkäpelin Katnis Everdeen tapaisien hahmojen voimin.
Yli 30 vuotta sitten alle teini-ikäiset pojat kehuvat kilpaa kuinka kova tyyppi Ripley on tai kumpi on kovempi: prinsessa Leia vai Sarah Connor. Ehkä nykyään hahmot ovat tuoreempia, mutta Captain Marvel tuskin on siinä joukossa.
Ennen osattiin paremmin. Tai tehtiin enemmän tunteella ja ajatuksella, vähemmän laskelmoivalla järkeilyllä.